SURU

Joku viisas sanoi joskus että suru ei hellitä koskaan.

Suru on asia, mikä ei jätä koskaan vaan haalistuu ajan myötä. Suru on tunnetila, missä henkilön mieliala on muuttunut iloisesta melankoliseksi, jossa henkilö kokee kipua itkemällä tai jopa konkreettisesti fyysisellä tasolla. Jokainen suree omalla tavallaan, oman aikansa ja eri asioita. Surun voi aiheuttaa jokin ikävä asia kuten esimerkiksi äkkinäinen ansioiden ja omaisuuden menetys, muistot, ihmissuhteiden päättyminen, kuolema. Materiaalinen menetys on pientä sen rinnalla, mitä kosketuksen menetys tuntuu. Sureva ihminen tai eläin on sisäänpäin kääntynyt, hiljainen tai raivostunut, vaikka yksilötasolla tunnetilat voivat vaihdella. Suru kertoo itkevästä yksilöstä enemmän kuin surettavasta, sillä surun taso kertoo välittämisestä ja rakkaudesta. Minä halusin kirjoittaa surusta, sillä siitä ei koskaan kirjoiteta tarpeeksi. Ihmiset kuvittelevat että kun yksilö lakkaa suremasta, niin hän unohtaa. Itse en ole unohtanut mitään, olen vain jo niin turta itkemiseen. Kuulun itse ihmisiin jolla on pitkä suruaika ja jonka pitää käsitellä tunnetilansa monta kertaa, ennen kuin hän voi ne hyväksyä. Itken menetettyjä ansioita, mutta suren ja kaipaan kaikkia niitä ihmisiä ja eläimiä, joita olen tuntenut ja jotka olen menettänyt. Vaikka lemmikin menetystä ei kukaan ota samalla tavalla kuin ihmisen, niin perheenjäsenen menetys on aina sydäntä särkevää. Meidän perheellä on menossa suruaika. Jouduimme juuri sanomaan hyvästit rakkaalle kissallemme, joka oli 13 vuotta ollut mukana seikkailuissamme. Perheenjäsen hän oli, vaikkei perheen yhteinen lemmikki, vaan puolisoni kissa. Peppi kuului kissoihin jotka eivät pahemmin välitä ihmisistä. Yhteen ihmiseen Peppi kuitenkin kiintyi ja oli loppuun asti uskollinen ystävä myös ehkä siitä syystä, että mieheni oli ensimmäinen jonka hän tapasi, pitkän rankkurin häkkikomennuksen jälkeen. Minua Peppi ei koskaan hyväksynyt emännäkseen, sillä kissan entisessä kesäkodissa nainen oli eläintä kaltoin kohdellut. Peppi pissasi kenkieni päälle, niin että ulkopuolisetkin huomasivat tuon vastenmieleisen löyhkän, kuten joskus vaatteenikin. Hiuksiani se puri joskus öisin, kuten kissa puree viiksikarvat alistamiltaan toisilta kissoilta. Kissa muistaa aina. Siinä missä koira kumartaa lyövää kättä, niin kissa sähisee. Peppi ei koskaan oikeasti pitänyt naisihmisistä. Kissat ovat tavallaan samanlaisia kuin me ihmiset ja ehkä juuri siitä syystä monet ihmiset eivät kissoista pidä, kun toiset taas rakastavat kissoja ja niiden inhimillisyyttä. Kissat osoittavat rakkautensa ihan kuten koiratkin ja se joka väittää että eläin ei tunne, on tunnekylmä psykopaatti. Peppi osasi myös rakastaa ja olla höpsö. Kissa antoi vain puolisoni kanniskella ja ottaa syliin hänet. Pepillä oli tapana myös käpertyä öisin mieheni jalkojen päälle lämmikkeeksi ja sitten kun se sai hyvän asennon niin se vapautti kurkustaan aina syvän rukin. Viime aikoina se kehräsi myös kovasti ilman syytäkin, sillä se oli kovin sairas. En ollut tästä yksipuolisesta rakkaudesta vihainen, sillä tulimme aina toimeen ja se piti toisen kissamme puolta ja huolta. Peppi oli toisen kissamme Mollin kanssa lapsiamme, silloin kun meillä ei ollut (emmekä tienneet saammeko edes) biologisia omia ihmislapsia. Peppi oli omalla tavallaan ihana. Vaikkei se antanut koskaan minun sitä syliin ottaa, niin se kehräsi ja tuli lähelle silloin kun oli huolia tyyliin: ”Silitä minua, vien huolesi pois” Se oli hauskakin ja omasi kauneimmat smaragdin väriset silmät, kuin kellään. Se suojeli koko perhettä öisin ”näkymättömiltä” möröiltä sängyn päädyssä ja ilmaisia huolensa jos aihetta oli. Toisesta lapsestamme se alkoi pitää vasta loppuaikoina, kun ymmärsi että lapset eivät ole pahoja. Vaikka se kynsi usein, pissasi matot, repi verhot ja oli kaikin puolin epätäydellinen sekarotuinen kissa, niin minulla on jo hirveä ikävä sitä! Huusin sille viime aikoina hirveästi ja haluaisin kaikki huutamiset poispyyhkiä. Kaikki harmittaa hirveästi, sillä jos olisin tiennyt että kissa oli niin sairas…Asioita ei voi poispyyhkiä, aikaa ei voi muuttaa. Tehtyjä asioita ei saa tekemättömiksi. Sama se on ihmisten menetysten kanssa. Jälkikäteen muistelee, että mitä jos olisi tehnyt toisin. Jos olisi ollut siellä siihen aikaan. Jos olisi hyvästellyt… Toivon että rakkaat ihmiset ja lemmikit näkevät tuolla jossain, että täällä olemme me surijat ihan rikki ja saamme anteeksi. On turha jossitella, mutta tunnetilat nyt vain sattuvat olemaan tällaisia.

Ennen tuota tapahtumaa kissamme naukui viimeiset kolme päivää, sähisi ja hyökkäsi kolme kertaa tappoaikeissa toisen kissamme päälle, vaikka olivat tunteneet 13 vuotta ja olleet erottamattomat. Pepin olemus oli sekava ja se oli todella aggressiivinen. Se osasi välillä olla rauhallisesti, mutta hetken päästä se taas huusi. Enää se ei tunnistanut kaveriaankaan. Koitimme kaikkea, mutta mikään ei tehonnut. Puolisoni konsultoi eläinlääkäriltä neuvoja puhelimitse, mitkä eivät toimineet. Eläinlääkäri totesi klinikalla, että kissa on dementoitunut ja sillä on pahalaatuinen lymfooma mahassa, minkä leviäminen johtaa siihen että se ei elä kauan. Kun eläinlääkäri tunnusteli mahaa, niin kissa ilmaisi kipunsa joka kerta. Lääkäri hämmästeli ettei ollut koskaan ennen nähnyt kissaa jolta lähtee niin paljon karvoja kuin Pepiltä putosi sinne pöydälle 🙁 Se ei näyttänyt pelkästään sairaalta, vaan se oli sitä oikeasti. Koska lapsemme ovat pieniä eikä kuoleman käsitystä ole vielä sisäistetty (saati siitä tarpeeksi puhuttu), niin raskas päätös jäi miehelleni joka vei kissan klinikalle. Kissa kärsi, eikä muuta voitu tehdä hänen hyväkseen kuin antaa ikiunen vallata. Mieheni hyvästeli kissansa ja piti tätä tassusta kiinni aina viime henkäykseen asti. Tuhkia jouduimme odottamaan kotiin liian kauan. Se, että uudelleen jouduimme käsittelemään suruasiat, oli meille kaikille todella raskasta sillä tuhkan toimitusaikaa olimme odottaneet jo kaksi viikkoa aiemmin sovitusti. Minä en osannut käsitellä tunteitani vaan minua oksetti ja voin pahoin. Itkettää, kun en siinä tunnetilassa osannut reagoida toisin, enkä pystynyt hautaamaan häntä.  Muistan vain kuinka Peppi vielä eilen tuossa juoksi, ja kuinka pörrötin sen niskakarvoja ja kuinka se kehräsi minun rapsuttaessa sitä leuan alta. Mutta miten monta rapsutusta jäi väliin ja miten en viime aikoina sitä lähestynyt, ilman että se pinkoi jonnekin?? Rakkaus todella satuttaa. Tämän kissan kanssa olimme puolisoni kanssa kasvettu hölmöistä myöhäisteineistä aikuisiksi, ja tämän kissan aikana meistä kasvoi vastuullisia aikuisia ja perhe, joka pitää aina yhtä. Peppi edusti nuoruutta, minun nuoruutta ja minun muistoja. Enkä saa niitä koskaan enää takaisin. Emme aio ottaa toista kissaa. Menetettyä ei saa enää takaisin. Se on sama kuin korvaisi toisen olennon uudella, en vain pysty enää. Kun aika näyttää, niin ehkä mekin jo pääsemme lemmikin menetyksestä yli mutta nyt…Meidän perhe voi edes lohduttautua sillä, että valitsimme maailman kauneimman paikan hautalepoon (tai ainakin yksi suojeluskohteista). Kukapa ei haluaisi haudata rakasta lemmikkiä tai ihmistä paikkaan, jossa kumpuilevat pellot nostavata antejaan kesässä, jossa kukkaniityt hohtavat kauneuttaan ja johon ilta-aurinko laskee ja  josta aamu-aurinko nousee?