Iloinen jälleennäkeminen

Kun muutimme syksyllä 2020 Singaporeen, purjehti perässä kontillinen tavaraa eli koko koti-irtaimistomme. Itse merimatka ei kestänyt kuin muutaman viikon, mutta ennen kuin tavarat pääsivät laivaan, piti odotella tovi. Kaiketi paremmin rahtipaikasta maksavia tahoja löytyi muutaman laivan verran, koska konttimme oli seisoskellut satamassa useamman viikon loppusyksyn sateissa, odottamassa pääsyä aurinkoisempiin maisemiin. Muuttofirman kanssa sopimuksen tekemisen jälkeen nimittäin iski globaali konttipula ihan toden teolla, ja merikuljetusten hinnat ampaisivat samalla pilviin. Tätä emme onneksi siinä vaiheessa tienneet, vaan lauhkeina odottelimme muuttofirmasta tietoa, missä vaiheessa pääsisimme jälleen käyttämään kalusteita ja koko arsenaalia astioita, vaatteita ja muita jokapäiväisiä tavaroita, joita ei tule edes ajatelleeksi ennen kuin ne puuttuvat. Koko omaisuus oli myös läheisesti muistissa, sillä tulliselvitystä varten toimitimme muuttofirmalle etukäteen mm. listauksen joka ikisestä sähkövempeleestä (89 kpl listan mukaan), niiden merkin, mallinumeron, maan, josta tavara oli ostettu, kuinka kauan se oli ollut omistuksessa sekä nykyarvon. Mitä mahtaisi maksaa käytetty sähköhammasharja tai ikivanha silitysrauta? Entäs höyrykiharrin tai leivänpaahdin, ja koskas ne nyt ostettiinkaan? Jouluvalot? Tai X-box, TV, stereot, kasa sähkökitaran pedaaleja…? Vakuutusta varten listattiin erilliseen exceliin sitten kaikki loputkin tavarat ja niiden vakuutusarvot, joten elektroniikkalista oli vain pientä alkuverryttelyä. Yhdessä kupongissa todistimme, että kaikki tavarat ovat olleet hallinnassamme yli kolme kuukautta, emmekä tule niitä myymään ensimmäisen puolen vuoden aikana. Toisessa vakuutimme, ettemme tuo maahan kiellettyjä tavaroita, kuten vaikkapa pornoa – ”mukaan lukien Playboy” ja kolmannen luettuamme veimme suosiolla kaikki DVD:t keräyslaatikkoon tai laitoimme ne muuten jakoon. Näin halusimme välttää sen, että muuttokuorma otetaan sensuurin nimissä tarkempaan syynäykseen, ja tuolloin olisi kenties jostain filmistä voinut paljastua arveluttavia kohtauksia. Tällaisia olivat voineet olla juonenkäänteet, joissa toista esimerkiksi lyödään nyrkillä tai joissa näkyy ”seksuaalisesti hurmioituneita ilmeitä”. Videot olisivat myös voineet olla ”teemaltaan moraalisesti, sosiaalisesti tai uskonnollisesti moitittavia tai kansallista etua haittaavia”. Lista oli pitkä ja seikkaperäinen, joten luovuimme (vähistä) filmeistämme suosiolla. Tavaraa tuli muutenkin tarpeeksi, huonekalujen ohella toista sataa laatikollista.

Joko alkaisi tavarat tulla?

Mieheni oli lähtenyt jo Singaporeen ennen varsinaista muuttoprosessia. Ensimmäiset kuukaudet hän asui hotellissa ja oli minun tultuani muuttanut juuri nykyiseen kotiimme, joka siis oli sattuneesta syystä vuokrattu kalustamattomana. Jotta alkuun päästiin, vuokrattiin näin ollen sänky, sohva ja sohvapöytä juuri tällaisiin tapauksiin erikoistuneesta firmasta, ja Ikea möi edullisia astioita, joten ruokaakin sai tehtyä ja asiallisesti tarjottua. Jossain vaiheessa mitta alkoi kuitenkin täyttyä, jolloin keksin hakea puhelimestani kuvan Ruotsista matkaan lähteneestä merikontista ja siitä kontin numeron, ja vyyhti lähti purkautumaan. Tämän jälkeen muotoutuikin lähes pakkomielteeksi seurata Merete Maerskin kulkua lähes reaaliajassa Marine Traffic- sivustolta. Vihdoin kauan odotettu päivä koittikin ja muuttokuorma saapui. Viisi tehokasta miestä saapui paikalle pienine rullakärryineen, vanavedessään muuttofirman paikallinen johtaja, jolla oli vihreä pandan-kakku ja puuvartinen, suuri sateenvarjo tuliaisinaan. Rullakärryillä he kuskasivat pikavauhtia kalusteet sekä laatikot toisensa jälkeen asuntoon. Kaiken, paitsi sohvan. Se ei mahtunut hissiin eikä rappukäytävään, joten aikamme asiaa äimisteltyämme muuttofirma hoiti uuden kuljetuksen – jonnekin. Toivonkin, että joku olisi iskenyt siihen silmänsä ennen lopullista ratkaisua, ja että iltojemme mukava löhönurkkaus jatkaa elämäänsä nyt jossain uudessa kodissa… Mikä kuitenkin ihmeellisintä, yksikään lasi, maljakko, taulu, soitin tai mikään muukaan herkkä esine ei ollut millään tavalla vaurioitunut tuhansien kilometrien matkalla, kiitos ammattitaitoisten ja mukavien muuttomiesten erinomaisen pakkauksen, kuplamuovia ja paperia säästelemättä.

Laatikkomuurin takana

Ja mitä teimme saatuamme kaikki kauan kaivatut tavarat? Suuri osa on edelleen laatikoissa ja varmaan pysyykin, sillä kaappitilaa on pohjoismaihin verrattuna minimaalisesti. Työhuoneesta on tullut varasto, kun kellarikomeroa tai vinttiä ei täällä tunneta. Vierashuone toimii siis konttorina, kun etätyö on edelleenkin ensisijainen formaatti. Mutta eipä tuota vierashuonetta ole vielä tarvittukaan, kun matkustus on mitä on. Ja pysyypähän kunto yllä, kun laatikoita saa nostella ees taas kaivatessaan jotain äärimmäisen tärkeää tavaraa, joka tietysti on juuri työhuoneen perimmäisessä nurkassa. Motivaation tavaran löytämiselle pitää tosin nykyään olla jo aika korkealla, ennen kuin operaatioon jaksaa alkaa. Esimerkiksi joulu ei ollut sellainen. Joulukoristeiden etsintä tyssäsi ainakin tänä vuonna siihen, että avasin oven, kurkistin laatikkopaljoutta ja suljin sen hiljaa perässäni. Siellä ne olisivat jossain olleet, luistimien, kattolamppujen, makuupussien ja toppatakkien kehystämän laatikkomuurin takana. Ehkä ensi syksynä aloitan arkeologiset etsintäni jo marraskuussa, ja varovasti mutta määrätietoisesti etenemällä pääsen adventtiin tultaessa kausivaloihin saakka. Nähtäväksi jää.