Tunnekuolleiden vanhempien lapsi

Lapsuus on lempivatkausaiheeni. Jos ei mitään muuta stressiä ole elämässä näkyvillä, niin kyllä lapsuutta pohtimalla pääsee taas aika syviin vesiin uiskentelemaan. 

Olen kai toivonut, että jos tarpeeksi kauan selaan muistiani, löydän jonkun pisteen, jossa kaikki muuttui. Jonkun traumaattisen kokemuksen, joka selittäisi, miksi olen tällainen ihmisraunio. Nuorempana, kun ote todellisuudesta oli vähän hauraampi, kehitin näitä traumoja itse. Keksin, että äiti löi minua. Eihän se ole totta, mutta jotenkin sain itseni uskomaan, että se on. Suurentelin kaikkia mahdollisia pieniä tapahtumia elämässäni, jotta saisin syyn olla sekaisin.

Vasta vanhempana hoksasin, että olen katsonut väärään paikkaan. Olen etsinyt jotain konkreettista – lyömitä, juomista, hyväksikäyttöä – sen sijaan, että olisin miettinyt miten minua kohdeltiin tai miten tunteisiini reagoitiin. 

Kummallakin vanhemmallani on suuria ongelmia näyttää, käsitellä ja vastaanottaa tunteita. Siitäkin huolimatta, että he ovat molemmat mielenterveydeltään ihan normaaleja, työssäkäyviä, elämässä suhteellisen hyvin pärjääviä ihmisiä. Kummankin taustalla lienee heidän oma lapsuutensa ja kokemuksensa siitä, miten heidän tunteisiinsa on reagoitu. Harmi, etteivät he kyenneet näkemään sitä, että he siirsivät sen kaiken meille lapsille.

Vanhempani eivät ole koskaan lapsuuteni aikana halanneet minua tai kertoneet, että olisin rakas, ihana jne. Tai jos ovat, se on tapahtunut ennen kuin olen kykenen muistamaan. Minulla on muistoja siitä, miten olen havainnut tätä tapahtuvan muissa perheissä, ja ajatellut sen olevan ikään kuin jonkinlainen ”vitsi”. Esimerkiksi muistan, kuinka ystäväni mankui äidiltään jotain ja sanoi ”äitiii, mä rakastan suaaaaaa, saisinko xxx”. En todellakaan ajatellut, että ystäväni olisi oikeasti rakastanut äitiään. Minulle ”rakkaus” oli jotain seksuaalista, aikuisten välistä.

Tämän vuoksi itsetuntoni oli (ja on) aika heikko. Ainut tapa, jolla sain jotain rakkaudentapaista, oli tekemällä jotain kehuttavaa. Minusta tuli suorittaja. Ja ala-asteen ensimmäisillä luokilla muistan opettajan valittaneen äidilleni, että olen jopa liian tunnollinen. Olin kympin tyttö läpi peruskoulun. 

Toinen vanhempieni sosiaalinen heikkous oli negatiiviset tunteet. Äitini kuittasi surun aina sanomalla ”tekoitkua”. Tai ”älä viitsi”. Äiti itse itki lapsuuteni ja nuoruuteni ajan peräti kahdesti: kerran satuttaessaan itsensä pahasti ja toisen kerran, kun hänen isänsä kuoli. Siinäpä se. Minä ihan tosissani kuvittelin, että aikuiset eivät itke, ja että itkeminen on jotenkin noloa.

Isäni taas ei kestänyt lainkaan sitä, kun tappelimme sisareni kanssa. Hän tuli aivan silminnähden ahdistuneeksi siitä. Muistan, että kun olin todella pieni, alle kouluikäinen, isäni saattoi antaa tukkapöllyä tai lyödä meitä. Kun kerran aloin itkeä kun veljeäni lyötiin, isäni lopetti, eikä lyönyt tai muutenkaan koskenut meihin enää koskaan, mutta ei hän myöskään osannut kehitellä mitään korvaavaa toimintoa.

Me sitten sisareni kanssa purimme kaiken pahan olon toisiimme. Tappelimme paljon, ihan koko ajan. Olimme ehkä murrosikäisiä, kun meidät ylipäätään kykeni jättämään kahdestaan samaan tilaan ilman, että olisimme tappaneet toisiamme. Näin siis vain äidin luona: isämme luona olimme ”kilttejä” ja ”rauhallisia”, oletettavasti siksi, ettemme kestäneet isämme ahdistusta. Äiti sentään kesti riitelyämme, mutta riitoja ei koskaan selvitetty. Saimme tukkapöllyä ja käskyn mennä omaan huoneeseen. 

Vuosien varrella olen käsitellyt tunteitani viiltelemällä, laihduttamalla, vajoamalla jonkinlaiseen reagoimattomaan tilaan, napsimalla lääkkeitä, alkoholia… Ja vasta viime aikoina puhumalla, ymmärtämällä, hyväksymällä. Ja nyt kirjoittamalla. Välit vanhempiini ovat nykyään ”kohteliaan etäiset”. He eivät juurikaan osallistu minun tai lapseni elämään. Näemme kyllä, mutta se on sellaista hyvänpäiväntuttujen rasittavaa kohtaamista, sellaista, jossa ei oikein tiedä mitä sanoisi. 

Onneksi olen voinut rakentaa ympärilleni oman perheeni.

Kommentit (4)
  1. Olipa kiinnostava teksti. Minulla on ollut hyvin samanlaiset vanhemmat, joihin olen reagoinut osittain hyvin samoin kuin sinä. Yritin myös pitkään löytää muistoistani jotain hyväksikäyttöä tms joka selittäisi ahdistukseni ja tunnekylmyyden. Aloin kuitenkin vähitellen tajuta, että emotionaalinen yksin jääminen lapsena tekee aika pahaa jälkeä myös.

    Nykyään terapiassa opettelen uudelleen tuntemaan ja etsin yhteyttä itseeni ja muihin. Jään mielenkiinnolla lukemaan tulevia juttujasi, harvoin kuulee näin samanlaista prosessointia kuin itsellä.

  2. Minun on pakko kirjoittaa erilainen lapsuuden kokemukseni. Ei siksi että haluaisin saada ”kateellista” ilmapiiriä vaan siksi että koen itse suurta ahdistusta vaikka minua on rakastettu ja tunteet näytetty lapsuudessani. Meitä on kolme lasta, tietenkin kaikkea lapsiperheisiin kuuluvaa draamaa, mutta vanhemmiltani, erityisesti äidiltä saatu rakkaus on ollut suurta. Olen kasvanut kehujen, kannustuksen, riittävyyden, positiivisten ajatusten ja rakkauden kanssa. Lapsuuden.
    Mutta, nykyisin olen turhautunut, olen helposti onneton, surullinen, yksinäinen. Yksinäinen parisuhteissa. Ja tämä johtuu lapsuudestani. Sain lapsuudessani niin täyttä ja puhdasta rakkautta että nykyisin minun on vaikea kokea saamaani rakkautta kumppanilta edes riittäväksi. On vaikeaa kun minua ei kannusteta, siinä määrin mihin opin. Ei sanota, ei näytetä.
    Riittävästi.
    Kerran olen eronnut, syyt johtuvat juuri rakkauden riittämättömyydestä mitä koin. Exäni sanoi että olin ihan tajuttoman vaativa tunnetasolla. Nykyisin vuoden seurustelleena koen valtavaa rakkautta puolisoani kohtaan mutta koen itse riittämättömyyttä.
    Voi olla etten koskaan ole onnellinen parisuhteessa, ja tästä saan syyttää vanhempiani. Minulle annettiin joskus rakkautta, mihin kasvoin, mutta mistä voin nykyisin vain surullisena haaveilla. Kaikella on aina varjopuolensa.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *