Avaudun umpeutuessa

Joka ilta päässäni alkaa soida hiljainen, mutta vaativa soittolista.

Se on musiikkia, jota en voi lakata kuuntelemasta. Minun on keskityttävä siihen, vellottava, palata joka kerta samoihin kappaleisiin uudestaan ja uudestaan. Ikään kuin jos kuuntelen niitä tarpeeksi monta kertaa, ne jonakin päivänä voisivat lakata soimasta.

Tunnen itseni joksikin esi-ihmiseksi, joka ei osannut kirjoittaa, ja joutui siksi toistamaan kaiken tärkeän itselleen joka päivä. Laulamaan jotain puhvelinnylkemislaulua, ettei sekään taito pääse unohtumaan.

Tämä blogi on yritys ulkoistaa ajatukseni, mapittaa ne sievästi bittiavaruuteen. Käydä ne lopullisesti läpi. Päästä eteenpäin.

Minulla on sosiaalisten tilanteiden pelko. En jaksa edes enää sanoa ”sairastan sosiaalisten tilanteiden pelkoa”. Olen elänyt tämän kanssa niin kauan, että voidaan varmaan jo puhua ominaisuudesta. Tämä ominaisuus haittaa elämääni suunnilleen joka toinen päivä. Olisi ihan kiva, jos se haittaisi elämääni vaikkapa enää kahdesti viikossa. Tai joskus, silloin tällöin. 

Kirjoitan tätä blogia anonyymisti. Sen verran voin kertoa, että olen parikymppinen perheellinen nainen. Se tulee varmaan joka tapauksessa jossain vaiheessa esille.

Haluaisin kirjoittaa, että tämä on minun ajatusteni virtaa, enkä välitä, kuka tätä lukee tai kommentoi, mutta se ei tietenkään ole totta. Sosiaalisten tilanteiden pelkoni miettii jo, kuinka tyhmältä tämäkin jonkun mielestä kuulostaa, ja miten monta vihaista ”mikset vain tapa itseäsi” -kommenttia saan. Hän on niin hurmaava sairaus. 

Nyt painan julkaisunappia, enkä kuole.