Vahvojen naisten kirous

Mun perhe ja suku on aina ollu mulle tärkeä, erityisesti mun isän äiti on aina ollu mun suurin sankari. En oo ollu isin tyttö enkä äidin tyttö, vaan mummun tyttö. Oon syventynyt mun sukuun myös terapiassa, ja sieltä löytyy yllättävän paljon asioita jotka esiintyy mun elämässä. 

Mun mummu on ollut vanha saadessaan esikoisensa, koska oli 31-vuotias kun mun isäni syntyi vuonna 1952, ja täytti pari kuukautta sen jälkeen 32. Pappa oli 41. Poikia synty 1,5v välein 3, ja vuonna 71 pappa kuoli äkillisesti. Mummu jäi kolmen pojan kanssa yksin, ja on pärjännyt vallan mainiosti. 

Syy miksi mummu ja pappa meni niin myöhään naimisiin oli se että mummun isä kuoli ja osa mummun sisaruksista oli alaikäisiä. Mummu oli jo töissä, ja otti rahallisen vastuun äidistään ja sisaruksistaan. Sielläkin siis oli nainen yksin lasten kanssa. 

En tiedä mikä olis tilanne jos mun isällä olis sisko. Olisko hänkin yksin? Nyt se tuntuu kuitenkin hypänneen sen sukupolven yli ja siirtyneen muhun. Kyllä minä pärjään. Minä en tarvi miestä. 

Mun mummu on pärjännyt loistavasti yksin, eikä ole halunnu uutta miestä. Joskus kysyin että miksei,niin ei kuulemma löydy yhtä hyvää, ja huonoa ei kannata vaivoikseen ottaa. Montakohan kertaa mä olen perustellut sinkkuuttani tällä samalla lauseella? 

Oon perinyt mummulta myös itsepäistä luonnetta, ja oman arvon tuntoa,joka on mun huonon itsetunnon kanssa erikoinen yhdistelmä. Nyt on alkanut tuntuun että myös se miesihanne on mummulta peritty. 

Oon kuullut että pappa on ollu kiltti ja rauhallinen mies. Hän on mökille lähtiessä istunut veneessä kun pojat on tapellu rannalla, ja todennut ”tulkaa paattiin sitten kun ootte valmiita.” Minä olisin karjunu kitapurje lepattaen että nyt j***lauta loppuu toi tappelu, ja veneeseen niinkun olisitte jo. Tarina ei kerro miten mummu on tässä tilanteessa toiminu.

Pappa on myös urheillu paljon. Paininu, pelannu lentopalloo, jalkapalloo, yleisurheillu.. Mitähän kaikkea. Ja vaikka kyseessä on ollu mun oma pappa niin onhan se ollu ihan törkeen hyvän näkönen! 

Mun ihannemiehestä löytyy paljon samoja ominaisuuksia, ja tätä kirjoittaessa tajusin että se kenelle toimin perunasopankeittäjänä harrastaa juurikin painia ja lentopalloo. En kylläkään tiennyt tätä asiaa kun tapasin hänet..Tai no, tiesin että hän on joskus paininut. 

Mun mummulla ei oo ollu muuta vaihtoehtoa kun pärjätä yksin, ja jostain syystä mä olen ite valinnut sen saman vaihtoehdon. Lapsia mulla on vaan yksi, ja maailmanaika on muutenkin eri. 

Mummu on nykyään 95v, ja asuu ryhmäkodissa koska lakkasi pärjäämästä yksin kotona, eikä huolinut kotihoitoa. On itse tottunut pärjäämään. Kotona asuessaan hän kuitenkin oli kova laittamaan ruokaa ja leipomaan. Me kaikki lapsenlapset käytiin mummulla paljon syömässä, vähintään kerran viikossa, ja joka viikko leivoin mummun kanssa jotain.

Mä leivon nykyäänkin kerran viikossa, ja sitä enemmän nautin ruuanlaitosta mitä enemmän meillä on syöjiä. 

Olen tottunu pärjäämään yksin, omalla palkalla josta pitää kaikki maksaa. Osaan vaihtaa renkaat autoon, tapetoida jos ei tarvi kohdistaa.. Oon tottunu tekeen myös ne miesten työt.

Miksi tämä vahvuus ja pärjääminen sitten on kirous? Siksi koska nautin perhe-elämästä, ruuan tekemisestä isommalle porukalle jne. Olen kuitenkin tähän asti valinnut toisin. 

Tuon kirouksen voi kuitenkin murtaa. Se vaati/vaatii kuitenkin oikean ihmisen, koska ei ketään huonoa kannata vaivoikseen ottaa.