Voi joutua itkemään, jos antaa kesyttää itsensä.

Pikku Prinssi on yksi suosikkikirjoistani. Tänään hoksasin siitä jotakin, joka sai mut lukemaan seuraavan pätkän myös Herra X:lle. Kuten aina; hän ymmärsi. Tässä teillekin se pätkä. Osalle se varmasti aukenee..

-Kuka sinä olet? pikku prinssi kysyi. Olet hyvin sievä…

– Minä olen kettu, sanoi kettu
– Tule leikkimään kanssani, pikku prinssi ehdotti. Olen niin surullinen…
– En voi leikkiä kanssasi, sillä minua ei ole kesytetty.
– Ai! Anteeksi, sanoi pikku prinssi.Mutta hetken mietittyään hän lisäsi:
– Mitä tarkoittaa kesytetty? 

– Kesytetty on sama kuin solmia siteitä..

– Solmia siteitä?
– Aivan niin, sanoi kettu. Nyt sinä et ole minulle vielä muuta kuin aivan samanlainen pieni poika kuin satatuhatta muuta pikkupoikaa.. Enkä minä tarvitse sinua. Sen enempää kuin sinäkään tarvitset minua. Minä en ole sinulle kuin kettu, samanlainen kuin satatuhatta muuta. Mutta jos sinä kesytät minut, niin me tarvitsemme toinen toisiamme. Sinusta tulee minulle ainoa maailmassa. Ja minusta tulee sinulle ainoa maailmassa.

– Ahaa, Alan ymmärtää sanoi pikku prinssi. On eräs kukka… luulen, että se on kesyttänyt minut…
– Saattaa olla, kettu sanoi. Maan päällä sattuu kaikenlaista…
– Elämäni on yksitoikkoista. Ikävystyn vähitellen. Mutta jos sinä kesyttäisit minut, tulisi elämäni aurinkoiseksi. Oppisin tuntemaan äänen, joka olisi erilainen kuin kaikki muut. Muut askeleet saavat minut ryömimään maan sisään. Sinun askeleesi kutsuisivat kuopastani kuten ihana soitto. Ja katso! Näetkö tuolla vehnäpellot? Minä en syö leipää. Vehnä on minulle tarpeetonta. Ja se on murheellista. Mutta sinulla on kullankeltaiset hiukset. Olisi ihanaa kun kesyttäisit minut! Vehnä, joka on kullankeltaista, muistuttaisi minua sinusta. Ja rakastaisin tuulen suhinaa vehnäpellossa… Kettu vaikeni, ja katseli kauan pikku prinssiä. 

 

– Ole hyvä… kesytä minut! se sanoi.

– Kyllähän minä mielelläni, pikku prinssi vastasi, mutta minulla ei ole paljon aikaa. Minun täytyy löytää ystäviä ja oppia tuntemaan paljon asioita.

– Ei voi tuntea muuta kuin sen, minkä itse on kesyttänyt, kettu sanoi. Ihmisillä ei ole enää aikaa tuntea mitään. He ostavat kaupoista valmiiksi tehtyjä tavaroita. Mutta kun kaupoissa ei myydä ystäviä, niin ei ihmisillä enää niitä ole. Kesytä minut, jos kerran haluat ystävän!

– Mitä minun tulee tehdä? pikku prinssi kysyi.

– Sinun täytyy olla hyvin kärsivällinen, kettu vastasi. Ensin istuudut ruohikkoon, noin, vähän etäälle minusta. Minä tarkastelen sinua, etkä sinä puhu mitään. Väärinkäsitykset johtuvat aina sanoista. Mutta päivä päivältä voit istuutua vähän lähemmäksi…

 

Pikku prinssi tuli takaisin seuraavana päivänä.

– Olisi ollut parempi palata samaan aikaan, sanoi kettu. Jos esimerkiksi tulet kello neljältä iltapäivällä, niin jo kolmelta alan olla onnellinen. Mitä pidemmälle kello ehtii, sitä onnellisemmaksi tulen. Kello neljän maissa alan jo hermostua ja olla levoton; saan oppia onnen hinnan! Mutta jos sinä saavut mihin aikaan hyvänsä, en voi milloinkaan tietää, koska minun pitäisi valmistaa sydämeni… täytyy olla perinteitä!

 

Niinpä Pikku prinssi siis kesytti ketun. Ja kun eronhetki lähestyi sanoi kettu:
– Voi…! Kuinka tulenkaan itkemään
– Se on oma syysi sanoi pikku prinssi, en minä halunnut sinulle mitään pahaa, mutta itsehän pyysit, että kesyttäisin sinut…
– Aivan niin, kettu sanoi.
– Mutta nyt alat itkeä! pikku prinssi sanoi.
– Mutta silloinhan et voittanut mitään…
– Voitinpas, sanoi kettu, voitin vehnän kultaisen värin. Voi joutua itkemään vähän jos on antanut kesyttää itsensä. Ja kettu lisäsi:
– Mene takaisin katsomaan ruusuja. Silloin ymmärrät, että omasi on aivan erilainen kuin kaikki muut maailmassa. Kun sitten tulet ottamaan minulta jäähyväisiä, niin lahjoitan sinulle erään salaisuuden.

Pikku prinssi meni takaisin katsomaan ruusuja.
– Ette te ole ollenkaan samanlaisia kuin minun ruusuni, te ette ole vielä mitään, hän sanoi niille. Kukaan ei ole kesyttänyt teitä, ettekä te ole kesyttänyt ketään. Te olette samanlaisia kuin minun kettuni aluksi. Se oli vain aivan tavallinen kettu, samanlainen kuin satatuhatta muuta. Mutta minä tein siitä ystäväni, ja nyt se on ainutlaatuinen maailmassa.
Ja ruusut olivat hyvin noloja.
– Te olette kauniita, mutta te olette tyhjiä, hän sanoi vielä. Ei teidän puolestanne voi kuolla. Tietenkin joku tavallinen ohikulkija voisi luulla, että minun ruusuni on samanlainen kuin te. Mutta se yksinään on teitä kaikkia tärkeämpi, koska minä olen juuri sitä kastellut. Koska juuri sille tein tuulensuojan. Koska juuri sen lehdiltä tapoin toukat (paitsi niitä paria kolmea, jotka jätin sitä varten, että kukka saisi nähdä perhosia). Koska juuri sen olen kuullut valittelevan tai kehuskelevan itseään tai joskus vaikenevankin. Koska juuri se on minun ruusuni.

Ja hän tuli taas ketun luo.

– Jää hyvästi…
– Hyvästi, kettu sanoi. Nyt saat salaisuuteni. Se on hyvin yksinkertainen: Ainoastaan sydämellään näkee hyvin. Tärkeimpiä asioita ei näe silmillä.
– Tärkeimpiä asioita ei näe silmillä, pikku prinssi toisti paremmin muistaakseen.
– Aika, jonka olet tuhlannut ruusullesi, tekee siitä niin tärkeän sinulle.
– Aika, jonka olen tuhlannut ruusulleni… pikku prinssi toisti paremmin muistaakseen.
– Ihmiset ovat unohtaneet tämän totuuden, sanoi kettu. Mutta älä sinä unohda sitä. Sinun on vastattava aina siitä, mitä olet kesyttänyt. Olet vastuussa ruusustasi…
– Olen vastuussa ruusustani… pikku prinssi toisti paremmin muistaakseen. 

 

T. Kettu 

Suhteet Oma elämä Rakkaus Syvällistä

Vahvojen naisten kirous

Mun perhe ja suku on aina ollu mulle tärkeä, erityisesti mun isän äiti on aina ollu mun suurin sankari. En oo ollu isin tyttö enkä äidin tyttö, vaan mummun tyttö. Oon syventynyt mun sukuun myös terapiassa, ja sieltä löytyy yllättävän paljon asioita jotka esiintyy mun elämässä. 

Mun mummu on ollut vanha saadessaan esikoisensa, koska oli 31-vuotias kun mun isäni syntyi vuonna 1952, ja täytti pari kuukautta sen jälkeen 32. Pappa oli 41. Poikia synty 1,5v välein 3, ja vuonna 71 pappa kuoli äkillisesti. Mummu jäi kolmen pojan kanssa yksin, ja on pärjännyt vallan mainiosti. 

vahva2.jpg

Syy miksi mummu ja pappa meni niin myöhään naimisiin oli se että mummun isä kuoli ja osa mummun sisaruksista oli alaikäisiä. Mummu oli jo töissä, ja otti rahallisen vastuun äidistään ja sisaruksistaan. Sielläkin siis oli nainen yksin lasten kanssa. 

vahva3.jpg

En tiedä mikä olis tilanne jos mun isällä olis sisko. Olisko hänkin yksin? Nyt se tuntuu kuitenkin hypänneen sen sukupolven yli ja siirtyneen muhun. Kyllä minä pärjään. Minä en tarvi miestä. 

Mun mummu on pärjännyt loistavasti yksin, eikä ole halunnu uutta miestä. Joskus kysyin että miksei,niin ei kuulemma löydy yhtä hyvää, ja huonoa ei kannata vaivoikseen ottaa. Montakohan kertaa mä olen perustellut sinkkuuttani tällä samalla lauseella? 

Oon perinyt mummulta myös itsepäistä luonnetta, ja oman arvon tuntoa,joka on mun huonon itsetunnon kanssa erikoinen yhdistelmä. Nyt on alkanut tuntuun että myös se miesihanne on mummulta peritty. 

Oon kuullut että pappa on ollu kiltti ja rauhallinen mies. Hän on mökille lähtiessä istunut veneessä kun pojat on tapellu rannalla, ja todennut ”tulkaa paattiin sitten kun ootte valmiita.” Minä olisin karjunu kitapurje lepattaen että nyt j***lauta loppuu toi tappelu, ja veneeseen niinkun olisitte jo. Tarina ei kerro miten mummu on tässä tilanteessa toiminu.

vahva4.jpg

Pappa on myös urheillu paljon. Paininu, pelannu lentopalloo, jalkapalloo, yleisurheillu.. Mitähän kaikkea. Ja vaikka kyseessä on ollu mun oma pappa niin onhan se ollu ihan törkeen hyvän näkönen! 

vahva1.jpg

Mun ihannemiehestä löytyy paljon samoja ominaisuuksia, ja tätä kirjoittaessa tajusin että se kenelle toimin perunasopankeittäjänä harrastaa juurikin painia ja lentopalloo. En kylläkään tiennyt tätä asiaa kun tapasin hänet..Tai no, tiesin että hän on joskus paininut. 

Mun mummulla ei oo ollu muuta vaihtoehtoa kun pärjätä yksin, ja jostain syystä mä olen ite valinnut sen saman vaihtoehdon. Lapsia mulla on vaan yksi, ja maailmanaika on muutenkin eri. 

Mummu on nykyään 95v, ja asuu ryhmäkodissa koska lakkasi pärjäämästä yksin kotona, eikä huolinut kotihoitoa. On itse tottunut pärjäämään. Kotona asuessaan hän kuitenkin oli kova laittamaan ruokaa ja leipomaan. Me kaikki lapsenlapset käytiin mummulla paljon syömässä, vähintään kerran viikossa, ja joka viikko leivoin mummun kanssa jotain.

Mä leivon nykyäänkin kerran viikossa, ja sitä enemmän nautin ruuanlaitosta mitä enemmän meillä on syöjiä. 

vahva5.jpg

Olen tottunu pärjäämään yksin, omalla palkalla josta pitää kaikki maksaa. Osaan vaihtaa renkaat autoon, tapetoida jos ei tarvi kohdistaa.. Oon tottunu tekeen myös ne miesten työt.

Miksi tämä vahvuus ja pärjääminen sitten on kirous? Siksi koska nautin perhe-elämästä, ruuan tekemisestä isommalle porukalle jne. Olen kuitenkin tähän asti valinnut toisin. 

Tuon kirouksen voi kuitenkin murtaa. Se vaati/vaatii kuitenkin oikean ihmisen, koska ei ketään huonoa kannata vaivoikseen ottaa. 

 

 

Suhteet Oma elämä Rakkaus Ajattelin tänään