Perhe(etön)

Toimituksen palstalla kysyttiin kantaa ja mielipiteitä aiheeseen, pitääkö nykymaailmassa (enää) perustaa perhe, niin kuin yleensä aina oletetaan ja odotetaan. Entä mihin perustamme ajatuksemme perheestä ja parisuhteesta näinä päivinä? Seuraavassa omaa pohdintaa, joka saattaa pysyä aiheessa mutta mahdollisesti lähtee kuitenkin karkailemaan väärille poluille.

Sana perhe. Mitä se tarkoittaa? Meistä jokaisella on tai on ollut sellainen elämässään, sillä me kaikki olemme joskus syntyneet siihen. Toisaalta perheestä puhutaan myös silloin, kun tarkoitetaan perheen muodostamista elämänkumppaninsa kanssa. Käytän tässä yhteydessä mieluummin sanaparia perheen muodostaminen kuin perheen perustaminen (sana rakentaminenkin on hieman parempi tässä yhteydessä kuin tuo perustaminen). Muodostaminen kuvaa paremmin perheen syntymistä, sillä silloin prosessi tapahtuu ikään kuin luonnostaan ilman pakotteita ja väkinäistä yrittämistä. Perustaminen taas kuulostaa aivan siltä, että ihminen on joko yksin tai yhdessä toisen kanssa päättänyt vakaasti hankkia itselleen perheen, tuosta noin vain. Työskennellen määrätietoisesti ja järjestelmällisesti sen saavuttamiseksi. Unohtaen, että ongelmiakin voi tulla vastaan. Eihän niitä lapsiakaan hankita, vaan ne saadaan. Tämäkin on hyvä muistaa, niin paljon kun ihmisillä on nykypäivänä lapsettomuutten liittyviä ongelmia.

Olemme erilaisia sen suhteen, haluammeko muodostaa ja rakentaa perheen vai emme. Perhe myös merkitsee tässä yhteydessä joukon erinäisiä variaatioita riippuen siitä, keneltä perheen määritelmää kysytään. Jollekin se voi tarkoittaa pelkästään puolisoa, toiselle taas puolisoa plus lapsia. Ja niille, jotka eivät kaipaa tai halua omaa perhettä, sana perhe merkitsee takuuvarmasti lapsuudenperhettä ja läheisiä sukulaisia. Perheettömiksi heitä ei voi määritellä pelkästään sen perusteella, että heiltä puuttuu se oma, lapsuudenperheen ulkopuolella muodostunut perhe.

Hyvin usein, joskus jopa liiankin, olen kuullut tai tullut lukeneeksi, että elämässä olisi löydettävä täydellinen kumppani, mentävä naimisiin, perustettava perhe ja hankkittava se omakotitalo sekä mahdollisesti myös se koira sinne joukon jatkeeksi. Ihmettelen vain, mikä kukaan on tämmöisiä ehdottelemaan ja samalla salakavalasti määrittelemään, että tällainen se elämä aikuisena kuuluu olla? Monissa meissä kuitenkin asustaa se pienen pieni perinteiden vaalija, joka tavoittelee tuota edellä lueteltua pakettia ennemmin tai myöhemmin elämässään. Jos ei ihan kokonaisuudessaan niin ainakin osittain. Oman henkilökohtaisen arvomaailman lisäksi innoittajina tähän tavoitteluun toimivat yleensä omat vanhemmat, kenties ystävätkin, joilta tuo samainen paketti jo löytyy muodossa tai toisessa. Tavoittelun taustalla saattaa esiintyä myös henkilön halu kuulua samaan tai samantapaiseen elämänvaiheeseen itselleen tärkeiden ja läheisten ihmisten kanssa, jottei hän vaan alkaisi tuntea oloaan mitenkään ulkopuoliseksi. Tällöin hänellä ei näytä olevan muita vaihtoehtoja kuin tehdä elämässään sellaisia valintoja, jotka avaavat ovia ja portteja parisuhde- sekä perhe-elämään.

Mutta toisaalta sitten taas löytyy suuri joukko meitä toisinajattelijoita, joihin itsekin tunnistan kuuluvani. Joiden mielestä kaikki ei tarvitse mennä elämässä liian suunnitellusti ja tietyn kaavan mukaisesti. Normeja ei ole pakko noudattaa; ne on tehty myös rikottaviksi.

Meillä jokaisella on oma ajatus tavoittelemisen arvoisesta parisuhteesta ja käsitys siitä, mitä perhe itselleen merkitsee. Syyt ja perusteet muodostaa oma ja omannäköisensä perhe tai olla muodostamatta sitä lainkaan löytyvät meidän kuinkin kiinnostuksen kohteista sekä arvomaailmasta. Suomessa on aikaisempina vuosikymmeninä vallinnut voimakkaampi konservatiivinen perhekäsitys, jonka mukaan oma perhe rakennetaan sopivassa elämänvaiheessa. Nykyään tuota sopivaa ajankohtaa ei välttämättä enää löydy niin helposti, mihin vaikuttavat paljolti erinäiset seikat työ- ja parisuhderintamalla. Niinpä oman perheen tuleminen osaksi elämää saattaa viivästyä, vasten omaa tahtoa ja toiveita. Toisaalta jos elämän kiintopisteet ovat jossain muualla kuin oman perheen rakentamisessa, syyt perheen puuttumiselle ovat ymmärrettävissä. Tällöin saattaa kuitenkin alkaa sadella uteluita sukulaisten ja ystävien taholta, että koskas meinaat naimisiin mennä ja millos niitä lapsia syntyy. Ylipäätään on tahditonta esittää tuollaisia kysymyksiä, jotka eivät kuulu kenelläkään muulle kuin asianosaiselle itselleen. Jos ihminen haluaa elämässään juuri silloin tai tulevina vuosina mieluummin luoda uraa tai nähdä maailmaa, eikä oma perhe mahdu niihin kuvioihin samanaikaisesti mukaan, hänelle on annettava mahdollisuus elää elämäänsä toiveidensa mukaisesti ilman muiden sekaantumista hänen arvovalintoihinsa. Jos tämä samainen ihminen on kuitenkin haaveillut omasta perheestä myöhemmässä elämänvaiheessa, hän todennäköisesti myös sen saa. Mutta omassa tahdissaan ja omalla aikataulullaan.

Suomessa ei ole samalla tavalla perhekeskeistä kulttuuria kuin joissain muissa maissa. Tämä antaa mahdollisuden meille jokaiselle tehdä elämässä itselle parhailta tuntuvia ratkaisuja. On aivan normaalia elää sinkkuna tai parisuhteessa ilman jälkikasvua, yhtälailla kun sinkku yksinhuoltajana sekä avoliitossa lapsikatraan kanssa. Ei tarvitse olla sitä monen ihannoimaa avioliittoinstituutiota, jotta parisuhde ja perhekäsite olisi täydellinen. Ilman sitäkin pärjää aivan hyvin, ja kaikki toimii vallan erinomaisesti. Juridisissa kysymyksissä avioliitto on toki toistaiseksi turvallisempi vaihtoehto ja valinta tietyissä tilanteissa. Mutta ymmärtääkseni avoliitonkin asemaa ollaan pikku hiljaa tässä suhteessa parantamassa.

Toki ei sovi myöskään unohtaa homo- ja lesbopareja sekä sateenkaariperheitä. He edustavat nykyään tasa-arvoisesti vaihtoehtoisia parisuhde- ja perhemalleja sinkkujen sekä heteroparien kanssa. Toisaalta homot, lesbot ja sateenkaariperheet eivät kuitenkaan vielä ole täysin tasa-arvoisessa asemassa heteroiden kanssa, kun puhutaan avioliitto- ja perhekysymyksistä. Mutta heidän aktiivinen työnsä näiden kysymysten ajamiseksi eteenpäin on kuitenkin tuottanut tulosta viime vuosikymmenen aikana. Siten heidän asemansa on parantunut huomattavasti verrattuna tilanteeseen vaikkapa pari-, kolmekymmentä vuotta sitten.

* * *

Itse sain ensimmäisen lapsen vasta hieman yli kolmikymppisenä, kun aika tuntui sopivalta. Työkuviot eivät vaikuttaneet asiaan juuri lainkaan. En tuntenut tuolloin olleeni missään uraputkessa saati nousukiidossa. En tule olemaan siinä silloinkaan, kun palaan kesän jälkeen takaisin töihin hoitovapaalta. Työ kun ei ole koskaan ollut mikään henkireikä elämässäni. Minun ei tarvitse päteä työni kautta. Arvostan toki työtäni, mutta arvostan silti perhettäni piirun verran enemmän. Haluaisin saada yhden lapsen lisää jonain päivänä.

Elän avoliitossa, jo seitsemättä vuotta. Naimisiin ei ole ollut kiire, ei minulla eikä miehelläkään. En ole osannut toisaalta kaivata, saati vaatia sitä. Elämämme tuntuu sujuvan ja sopivan erinomaisesti juuri tällaisena. Vanhempani erosivat, kun olin teini-iässä. Tämä ei kuitenkaan ole vaikuttanut suhtautumiseeni avioliittoon. Toisille se sopii, toisille ei. Itsestäni en tiedä, kumpaan ryhmään kuuluisin. Enkä nyt välttämättä haluaisi lähteä sitä selvittämäänkään.

Toistaiseksi mennään siis näillä eväin. Kolmisin – minä, mies ja poika. Ilman avioliiton koukeroita näköpiirissä lähivuosina. Se omakotitalo on kyllä tullut hankittua, koiraa ei.

:)

 

Jutun kuva: EWE / Familjen i frontmannahuset