Ikä – se on vain luku, pelkkiä numeroita (plus: henkinen ikä -testi… ja muutama sana biologisen kellon tikittämisestä)
Täytin jokin aika sitten vuosia. Kolkyt ja plus vähän päälle. Ei tuntunut pahalta, vaikka viime vuosina aika on tuntunut hujahtavan liian nopeasti. Sen huomaa aina siitä, kun tavoittaa itsensä ajattelmasta ”Se on kesä taas” tai ”Joko se joulu uhkaa taas hyökätä päälle?”. Niin, ja parhaiten sen huomaa siitä, että tiedostaa omien synttäreidensä olevan aivan pian käsillä.
Ennen kuin täytin kolmekymmentä, minulle puhkesi aina syntymäpäivän tienoilla ikäkriisi. En halunut vanheta, saada yhtä vuotta lisää plakkariin. Tämä kriiseily alkoi joskus 25 vuoden jälkeen, en muista niin tarkkaan. Aluksi siihen oli syypäänä lähestyvä kolmenkympin rajapyykki. Eikä siinä sinänsä ollut mitään ihmeellistä. Puhutaanhan niin usein juuri siitä kolmenkympin kriisistä. Melko pian tilanteeseen alkoi vaikuttaa myös hirvittävä vauvakuume ja halu tulla äidiksi. Huomasin aina uuden syntymäpäivän koittaessa kieriskeleväni epämiellyttävässä tunnemyrskyssä. Olin taas vanhenemassa, tuntui ehkä hirvittävältä, joo. Mutta vielä pahempaa oli se, etten vieläkään ollut saanut lasta, saati että olisin ollut edes odottamassa sellaista. Etten vieläkään ollut äiti, enkä ollut lähelläkään sen saavuttamista.
Kolmikymppiset vietettyäni kriisi jatkui. Nyt sitä ei ilmennyt pelkästään synttäreiden aikoihin vaan huomattavasti useammin. Koin, että minusta piti tulla äiti mahdollisimman pian, ennen kuin olen liian paljon yli 30 vee. Asiaan vaikutti aika lailla myös se, että omat vanhempani olivat saaneet minut alle kolmikymppisinä sekä siskoni muutaman vuoden päälle kolmekympin jälkeen. Ajattelin, että minun olisi myös tultava äidiksi viimeistään nyt, kun kolmenkympin raja ei vielä ollut kovin kaukana takana. Varsinkin, jos ja kun haluaisin saada vielä lisää lapsia sen ensimmäisen jälkeen.
Tiedän näin jälkikäteen ajateltuna, että tuollainen vertailu, milloin joku toinen on tullut vanhemmaksi, on ihan turhaa. Ehkä tyhmääkin. Sillä ei ole väliä, minkäikäisenä kenestäkin tulee äiti tai isä. Kunhan on vaan tarpeeksi rakastava ja huolehtivainen omaa lasta kohtaan. Mutta. Täytyy niitä biologisiakin näkökantoja miettiä ja ottaa huomioon. Etenkin, jos sattuu olemaan nainen.
Edellytykset lapsen saamiseksi olivat minulla siinä mielessä kunnossa, että elin vakaassa parisuhteessa. Mutta lapset tulevat, kun he ovat tullakseen. Ne saadaan sitten, kun kaikki loksahtaa kohdilleen. Oikein pakottamalla asiaan ei voi mielestäni puuttua. Niinpä minun oli siis vain oltava kärsivällinen. Kyllä se oli vielä tulossa se päivä, jolloin raskaustesti näyttäisi positiivista.
Ja näyttihän se lopulta. Pari vuotta kolmenkympin saavuttamisen jälkeen.
Sen jälkeen, kun sain pojan reilu puolitoista vuotta sitten, ikäkriiseily on näyttänyt laantuneen. Ainkin toistaiseksi. Enää en ole altistunut epämiellyttäville tuntemuksille, vaan suhtaudun vanhenemiseen normaalimmin. Tänäkin synttäreinä olo oli kuin minä tahansa arkisena päivänä. Vaikka kyllähän sitä päivää tuli juhlistettuakin. Mutta tällä hetkellä ei siis tunnu yhtään pahalta, että olen vanhentunut taas vuoden verran lisää.
Ikäkriiseilystä päästyäni ja äidiksi tulon jälkeen olen alkanut jälleen suhtautua ikääni yhä enemmän pelkkänä lukuna, ilman kytköksiä elettyjen vuosien määrään ja vanhenemiseen. Olen jo paljon aikaisemmin pääsääntöisesti kokenut itseni todellista ikääni nuoremmaksi. En edelleenkään miellä itseäni yhtä vanhaksi, kuin mitä ikävuodet osoittavat. Osaltaan tähän saattaa vaikuttaa se seikka, että olen aina näyttänyt ikäistäni nuoremmalta. Moni on myös sen sanonut tai antanut kiertoteitse ymmärtää. Kieltämättä yli kymmenen vuotta sitten en ottanut tätä seikkaa aina niin kohteliaisuutena esimerkiksi Alkon kassalla tai viikonloppuisin baarin ulko-ovella, jossa minulta saatettiin kysyä usein papereita. Mutta jos sama kävisi nyt, olisin siitä enempi kuin otettu.
* * *
Tähän ikäasiaan liittyen Toimituksen palstalla kysyttiin tällä viikolla, mitä asioita et uskonut enää tekeväsi tämän ikäisenä? Niin. No ainakaan en ajatellut, että olisin vielä yli kolmikymppisenä ajoittain yhtä kapinoiva ja itsepäinen, kuin mitä olin pahimmillaan teini-iässä ja jonkin verran myös parikymppisenä. Ajattelin, että olisin jo oppinut pitämään itseni kurissa. Mutta minkäs sitä luonteelleen mahtaa. En myöskään uskonut, että osa käyttämistäni vaatteista olisi edelleen samanlaisia, mitä käytin yli kymmenen vuotta sitten. Lisäksi en kuvitellut, että saattaisin vielä näin vanhemmalla iällä innostua Harry Pottereista. Yhtään siihen liittyvää kirjaa tai leffaa en omista. Kirjasarjan ensimmäisen osan olen silloin joskus lukenut ja leffoja katsonut telkkarista aina, kun niitä on näytetty – myös uusintoina. Viimeksi nyt pääsiäisenä istuin uskollisesti iltaisin telkkarin ääressä ja uppouduin mukaan velhojen sekä pahisten maailmaan. Niin paljon jäin koukkuun, että olen jo päättänyt lukea koko kirjasarjan. Siitäkin huolimatta, että nähdyt leffat saattavat haitata lukukokemusta.
Tiedä sitten, onko se niin outoa tai vakava juttu, jos vielä vanhemmallakin iällä tekee asioita, joita oli tapana tehdä nuorena. Jos yksinkertaisesti pitää ja tykkää niin kovin jostain tietystä ja itselleen tärkeästä jutusta, mikä sitä on kukaan tai mikään estämään? Ainakaan iällä ei pitäisi olla asian kanssa mitään tekemistä. Joku ulkopuolinen voi tietysti ihmetellä ja laukoa kommenttinsa, jos hän katsoo toisen tekemiset liian epäsoveliaiksi. Mutta ei niistäkään pidä välittää. Riittää, että uskoo itseensä ja siihen mitä tekee. Ja ennen kaikkea tietää, että se on hyväksi tai vähintäänkin tarpeen itselle. Kukaan muuhan ei sitä voi nimittäin tietää paremmin kuin sinä itse.
Meille jokaiselle voidaan määrittää kaksi ikää, fyysinen ja henkinen. Fyysinen ikä on se todellinen ja kalenterin määrittelemä, jota itse pidän siis vain pelkkänä lukuna. Henkinen ikä on puolestaan se, jonka itse kokee olevansa tekemisiensä ja mieltymystensä kautta. Löysin netistä testin, jolla avulla voi selvittää oman henkisen ikänsä (testi löytyy täältä).
Itse sain tulokseksi 22 vuotta. Tämä pitänee…hmmm…varmaan aika hyvin paikkansa.
:)