Eilen vietettiin isänpäivää – meillä, kaksikielisessä perheessä, farsdagen’ia tai ihan vain pappadagen’ia. Joku kirjoitti Hesarin mielipidesivuilla, että isien juhlapäivää voisi hyvin viettää jo vaikkapa kesällä, elokuussa. Kun olisi vielä lämpimämpää ja valoisampaa. Eihän se ole oikein reilua, että isänpäivä sijoittuu kalenterissa harmaaseen ja pimeään ajanjaksoon, kun äitienpäivääkin juhlistetaan valon ja vehreyden keskellä. Siitä olen samaa mieltä.

No mutta, vaikka auringonvalo piilotteli joissain paksujen pilviverhojen takana, eikä lämmintäkään ollut ulkomittarin mukaan juuri miksikään, tunteiden välittämää valoa ja lämpöä riitti eilen kyllä aivan tarpeeksi.

Jopa niin paljon, että minä herkistyin isänpäivästä enemmän kuin meidän päivänsankari itse. Pidättelin jo valmiiksi kyyneleitä, kun poika antoi pappalleen ihka ensimmäisen, dagiksessa tehdyn isänpäivälahjan ja -kortin. Tilanne oli sen verran tunnelatautunut, että rupesin lopulta niiskuttamaan. Hassu minä.

Ehkä herkistyminen vain kertoo, kuinka onnellinen olen tällä hetkellä. Onnellinen siitä, että minulla on perhe, jonka olemassa oloa en jaksanut millään uskoa vielä neljä, viisi vuotta sitten. Vielä utopistisemmalta ja lamaannuttavalta toive omasta perheestä tuntui kymmenisen vuotta sitten, jolloin olin juuri eronnut lopullisesti silloisesta, pitempiaikaisesta poikaystävästäni ja haaveet omista lapsista alkoivat ensimmäistä kertaa ilmestyä mieleeni jostain tajunnan uumenista.

Asioilla on kuitenkin tapana järjestyä ja vielä sillä parhaimmalla tavalla. Uskoa siihen ei saa menettää, vaikka elämän harmaudessa ja tunteiden myllerryksessä se saattaisi tuntua varsin mahdottomalta. Maailmassa on paljon huono-osaisuutta, epätasa-arvoa ja vaikeita sekä ikäviä asioita, mutta ne kaikki eivät voi mitenkään kasautua jatkuvasti pelkästään tiettyjen harteille. Meille jokaiselle löytyy niitä onnen hetkiä, kunhan vain ymmärtää ja osaa nähdä ne sellaisina.

Ei siis haittaa, vaikka ulkona on normaalia harmaampaa ja vettä iskee aina ajoittain päin naamaa. Sekään ei haittaa, vaikka arki tuntuu usein raskaalta, hektiseltä ja uuvuttavalta työ+päiväkoti-rumban takia, eikä viikonloppuisinkaan oikein ehdi levätä kunnolla. Se, että minulla sattuu olemaan perhe, ihana avomies ja suloistakin suloisempi 2-vuotias poika, auttaa minua jaksamaan ja tuntemaan onnen hetkiä. Niitä tarvitaan (ja todella) aina silloin, kun kaikki muu heittää häränpyllyä eikä oikein mikään tunnu nappaavan.

Vaikka olen kirjoitellut viime aikoina enemmän vakavampia juttua ja purkanut ajatuksiani täällä blogissani, ne eivät johdu siitä, että olisin surullinen tai millään tavoin masentunut. Pikemminkin olen ollut kiireinen ja aavistuksen stressaantunut.

Niin, ja hetkitäin myös onnellinen. Erittäin onnellinen.

🙂