Kävin viikonloppuna huutokaupassa.

En ole koskaan ollut minkään sortin innokas huutokauppojen asiakas – ne kerrat, jotka olen elämäni aikana niissä vieraillut, on helposti laskettavissa yhden käden sormilla. Mutta tällä kertaa kiinnostus oli sen verran suuri, että pakkohan sitä oli lähteä katsastamaan tavaratarjonta sekä imemään myynti- ja ostohuumaa itseensä.

Huutokauppa pidettiin melko lähellä meidän kotia. Kaupattavana oli koko irtaimisto eräästä kiinteistöstä, joka oli saatu myytyä. Koska huudettavana oli sen verran paljon erilaista tavaraa, huonekalua ja menopeliä, tilaisuus alkoi heti aamusta. Aluksi oli tunti aikaa kierrellä ja katsella esineistöä ennen varsinaisen huutelun alkua. Kun saavuin pojan kanssa perille noin puoli tuntia tapahtuman alun jälkeen, tienvarsi pursui jo valtoimenaan autoja pitkälle molempiin suuntiin huutokauppa-alueesta. Tilaisuus näemmä kiinnosti laajalti, mutta toisaalta siitä oli myös mainostettu paljon.

Mutta ei tosiaan muuta, kuin sekaan vaan sinne ihmisvilinään ja myyntitavaroita tutkailemaan.

Ja tavaroitahan siellä oli. Pal-jon. Useamman varaston verran. Maatilamaisessa pihapiirissä oli pari, kolme vanhaa ulkorakennusta, jotka kätkivät sisäänsä jos jonkinlaista. Minun silmissä suurin osa tavaramassasta oli melkein tai silkkaa rojua. Toisaalta joku toinen taas saattoi nähdä – ja varmaan näkikin – niissä potenttiaalia johonkin tarvitsemaansa. Ehkä joku saattoi löytää sieltä aarteitakin itselleen.

Lähdin alunperin avoimin mielin huutokauppareissulle ja ajattelin hankkia sieltä vain sellaista, joka osuisi silmiin ja joka todella olisi jotain, jota olin jo pidempään etsinyt. Tai joka vain muuten lähettäisi sanattomia signaaleja minua kohti kertoen: Ota minut! Ota nyt! Et voi kuitenkaan lähteä pois täältä tyhjin käsin, muuten asia jäisi liikaa vaivaamaan sinua!

* * *

Huutokaupattavista esineistä minua ei kiinnostanut kuin yksi juttu. Koska kyseinen esine oli kuitenkin liian iso eikä olisi sopinut meille tällä hetkellä mihinkään, se sai karvaasti ja mieltä kaiverrellen jäädä sinne odottamaan, josko joku toinen olisi yhtä kiinnostunut ja innoissaan siitä. Mutta löysin minä lopulta jotain, eli aivan tyhjin käsin tapahtumasta ei tarvinnut lähteä pois.

Silmiini osui nimittäin tällainen:

Olen etsinyt jo pidemmän aikaa kirpputoreilta tuollaista isoa lasitölkkiä. Yleensä tölkkien kunnossa tai hinnassa on ollut sen verran moittimista, että yksikään kappale ei ole tarttunut aiemmin matkaan mukaan.

Mutta nyt sellainen vihdoin löytyi – Karhulan lasitehtaan viiden litran keittiötölkki karhukuviolla. Tölkistä tosin puuttuu kansi, mutta ainakaan toistaiseksi se ei ole vielä haitannut. Tätä aarretta minun ei tarvinnut alkaa huutaa, sillä se oli myynnissä huutokaupan pihalla olleessa erillisessä kirpparipöydässä. Sen verran ostajan taitoja pääsin kuitenkin testaamaan, että sain tingittyä alkuperäistä hintaa alaspäin. Maksoin tölkistä lopulta seitsemän euroa.

* * *

Olisin varmaan viihtynyt huutokaupassa pidempäänkin, mutta kun minulla sattui olemaan meidän poika mukana. Ymmärrettävistä syistä hän ei jaksanut hirveän kauaa innostua kiertelemään ympäriinsä äitinsä kanssa siinä ihmisvilinässä. Niinpä jouduimme (pienen itkun ja huudon saattelemina) poistumaan paikalta, Karhula-tölkkiä kainalossa kädessä roikottaen, vähän sen jälkeen, kun huutokauppa oli päässyt kunnolla käyntiin.

Niinpä jäi sitten harmillisesti katsomatta, josko se yksi erittäin kiinnostava juttu lopulta lähti jonkun matkaan. Vai jäikö se sittenkin sinne paikoilleen?

Hmmm…

🙂