Kun tekee mieli huutaa ja rähistä – eli miksi suomalaiset eivät osaa (aina) käyttäytyä?

Aiemmin tällä viikolla sain melkein kuulla kunniani, kun olin jättänyt parkkipaikalla autoni oven sen verran pahasti auki, ettei viereinen auto päässyt lähtemään. Olen todella pahoillani, että siinä kuluu jonkin verran aikaa, kun laitan poikamme kunnolla kiinni turvaistuimeensa. Tai hetkinen, eihän minun pidä olla siitä mitenkään pahoillani. Minähän saan säätää ja vääntää lähtövalmistelujen kanssa niin kauan kuin lystää – ottaen toki huomioon, etten tahallani hankaloita muiden menoa.

Ennemmin olisin voinut kysyä tältä toisen auton kiireiseltä omistajalta, miksi hän oli parkkeerannut kaaransa niin liki minun autoani. Voisi sitä nimittäin hieman katsoa, miten sen menopelinsä sijoittaa siihen rajattuun tilaan. Päätin olla kuitenkin hiljaa ja pitää enimmät mölyt mahassani – olihan poikakin siinä vieressä seuraamassa. Ajattelin olla se viisaampi, joka älysi ottaa tilanteen rauhallisemmin ja antaa vastapuolen purkaa ääni kireänä turhautumistaan.

Olen aikaisemminkin täällä blogissani tuonut jossain vaiheessa esille, että pidän räyhääviä ja turhaan mekastavia ihmisiä huonosti käyttäytyvinä, joilta puuttuvat kunnon tavat sekä kunnioitus toisia kohtaan. Niinpä en ajatellut siellä parkkipaikalla ajatua samalle tasolle sen viereisen auton omistajan kanssa ja ryhtyä sanailemaan hänelle sen pidempään. Pistin ovet kiinni, istuin autoon ja totesin mielessäni, että taitaa sinullakin olla vaikea päivä tai olet jotenkin muuten tyytymätön elämääsi.

* * *

Mutta siis, mikä ihmisiä oikein vaivaa? Mikä meitä suomalaisia jurppii ja ottaa niin kovasti päähän, että pitää käyttäytyä tökerösti? En halua tietenkään yleistää, että me kaikki olisimme huonokäytöksisiä, meuhkaavia ja solvaavia juntturoita. Minusta kuitenkin vaan tuntuu, että tällaisiin älyttömästi toimiviin ihmisiin tulee törmättyä aivan liian usein. Tuskinpa tämä silkkaa sattumaakaan on, joten ilmeisesti moni purkaa enemmän tai vähemmän huonoa oloaan, stressiään ja kyllästymistään käyttäytymällä vasten soveliaita tapoja.

Tai sitten he eivät vain siedä toisia ihmisiä liian lähellä omaa reviiriään.

Jos mielen ja turhautuneisuuden osoittaminen tuntuu epämielyttävältä (ellei jopa vaikealta) kasvotusten jonkun satunnaisesti valitun tuntemattoman ihmisen kanssa, asiaan löytyy myös helpompi keino. Nimittäin soittaminen minkä tahansa valtakunnan asiakaspalveluun. On toki soveliasta, että sille soittamiselle on oikeaa tarvettakin, ettei vain pelkästä hetken mielijohteesta päätä näpytellä palvelun puhelinnumeroa, kun tekee mieli parantaa oloaan. Mutta tuskin olen kovinkaan väärässä, jos väitän, että sieltä sun täältä löytyy varmasti näitä huvikseen pirauttelijoita, joilla on tarvetta päästä juttelemaan jollekulle asioista – tai niiden vierestä.

* * *

Soittivatpa ihmiset asiakaspalveluihin sitten aiheesta tai ei, on melko todennäköistä, että soittajien puhetyyli muuttuu jossain vaiheessa puhelua tiuskivaksi, huutavaksi ja kaikkitietäväksi. Ellei se sitten ole ollut sitä jo aivan ensi sekunneista alkaen. En taaskaan halua yleistää, että kaikki soittajat käyttäytyisivät näin. Mutta aika usein trendi näyttää kyllä olevan, että soittajat ovat niin vihaisia, että he ovat suurin piirtein tulossa puhelinlinjoja pitkin hyökätäkseen kaikkensa yrittävien asiakaspalvelijoiden kimppuun.

Ymmärtäähän sen toki, että tuntemattomalle ihmiselle, jonka kasvojakaan ei näe, on lapsellisen helppoa alkaa räyhäämään ja vaatimaan asioita, joita ei välttämättä pystytä muuttamaan ja korjaamaan juridisista sekä käytännöllisistä syistä. Olipa kyse sitten netti- ja puhelinliittymistä, talvipakkasilla takkuavista junista tai Kela-päätöksistä. Näitä valittamisen ja huutamisen aiheita kun tuntuu Suomessa riittävän. Tai siis, suomalaisilla tuntuu riittävän. Ihmisen asenteestahan se on kiinni, miten helposti jokin asia alkaa nyppiä ja nostattaa vihan tunteita pintaan.

Asiakaspalveluiden lisäksi toinen otollinen kohderyhmä huudoille ja haukuille ovat puhelinmyyjät sekä gallupien tekijät. He kun soittavat monien mielestä aina väärään aikaan ja turhasta asiasta. Ja auta armias, jos se iloisen reipas, innokas ääni siellä puhelimen toisessa päässä räjäyttää tajunnan sopimattomalla hetkellä. Silloin ollaan heti piikit valmiina pystyssä ja sana-arkusta aletaan kaivella niitä kaikkein terävimpiä sekä kovimpia sanoja. Kaikella kunnioituksella teitä asiakaspalvelijoita ja muita puhelintyöntekijöitä kohtaan, arvostan tekemäänne työtä ja nostan teille hattua, että jaksatte ilmeisesti myös tehdä sitä päivästä ja viikosta toiseen. Itse en teidän työhön enää rupeaisi, sillä minusta ei ole siihen. Nimimerkillä ”yhden kesän asiakaspalvelun puhelimessa kärvistellyt”.

* * *

Tosiasiahan on, etteivät asiat parane tai hoidu huutamalla. On siis aivan turha kuluttaa siihen energiaa. Jos on pakko tiuskia ja purkaa mieltään kovaäänisesti, kehoitan hakkaamaan hampaat irvessä nyrkkeilysäkkiä tai tyynyä. Tai puristelemaan naama vääränä stressipalloa. Tai lähtemään ulos kävelylle, juoksemaan tai vaikka nyppimään rikkaruohoja. Kanssaihmiset ansaitsevat meluamisen sijaan ystävällistä ja vähintäänkin asiallista puhetta. Asiakaspalvelijoita ynnä muita puhelimen toisessa päässä työskeneteleviä voi yllättää myös kiittämällä.

Jos nyt vähäsen vielä laajennan aihepiiriä, niin huutaminen, räyhääminen, tiuskiminen tai mikä tahansa muu kovaääninen mesoaminen eivät ole tietenkään ainoita pään puistattelua aiheuttavia juttuja. Suomalaisten käytöksessä löytyy paljon muitakin kompastuskiviä, jotka voisi potkia pois tieltä häritsemästä:

Jonossa etuilu.

Kulkuväylien tukkiminen ihmisiltä, jotka nousevat pois julkisen liikenteen välineistä, ja ryntäily niihin ennen kuin toiset ovat ehtineet edes ulos.

Liian leveä seisominen liukuportaissa niin, ettei vasemmalta pysty ohittamaan.

Välinpitämättömyys auttaa mahdollista apua tarvitsevaa, koska mieli on asennoitunut vain siihen ajatukseen, että tuo ei koske minua.

Kyvyttömyys sanoa eri tilanteissa hei, kiitos, ole hyvä ja anteeksi.

Etenkin tuo viimeinen kohta ja sen viimeinen sana mietityttää ja todella ihmetetyttää. Siis, miten voikaan olla niin vaikeaa sanoa se an-teek-si tai so-ri, jos toinen seisoo pahasti tiellä tai pitäisi päästä bussista pois sieltä ikkunapaikalta ohi vieressä istuvan matkustajan. Voi ryökäle sentään…

(Ai niin, onhan vielä ne rasistiset kommentit ja käyttäytymiset. Mutta ne tarvitsisivat jo aivan oman kirjoituksensa.)

* * *

Satuin sitten eilen kohtaamaan (tai pikemminkin kuulemaan) erään toisenkin meuhkaajan, tällä kertaa pankissa. Kovaäänisesti ja tuohtuneena hän selitti jotain tiskin takana istuneelle virkailijalle. Itse asioin samanaikaisesti henkilökohtaisen pankkineuvojan kanssa tämän koppimaisessa työtilassa, joka ei ollut juuri mitenkään äänieristetty, joten kaikki äänet kantautuivat sinne sangen hyvin salin puolelta.

Istuin siellä ja ihmettelin jälleen kerran, miten joillakin on otsaa.

:/

 

Hyvinvointi Mieli Ajattelin tänään Uutiset ja yhteiskunta

Luin kirjan – Merete Mazzarella: Esitettävänä elämä

Olen saanut jälleen erään kirjan luettua. Tämä viimeisin päätökseen kahlaamani teos on Merete Mazzarellan kirjoittama Esitettävänä elämä.

IMG_4645_paint.jpg

Aivan kuten ne kaikki muutkin kirjailijat, joiden teoksista ja lukukokemuksista olen täällä blogissani aiemmin kertonut, kuuluu Merete Mazzarella samaan kerhoon heidän kanssaan. Eli kirjailijakerhoon, jotka ovat olleet minulle uusia tuttavuuksia – ja tietenkin siis heidän kirjojensa perusteella, mitenkäs muutenkaan. Pienen poikkeuksen Merete Mazzarella kuitenkin tekee näihin muihin kirjailijoihin siinä mielessä, että olen muutaman kerran sattunut näkemään hänet. En missään erityisissä, järjestetyissä tilaisuuksissa, vaan ihan tavallisissa elämäntilanteissa. Lisäksi olen useampaan otteeseen lukenut artikkeleita Mazzarellasta sekä hänen uusimmista kirjoistaan. Niinpä pienellä mielenkiinnolla terästettynä päätin vihdoinkin tutustua hänen tuotantoonsa.

Kirjastosta valikoitunut Esitettävänä elämä kuuluu ensimmäisiin Merete Mazzarellan teoksiin, jotka on suomennettu. Käännös ilmestyi 80-luvun puolenvälin aikoihin, alkuperäinen teos ruotsiksi näki päivän valon jo saman vuosikymmenen alussa. Itse kirjan tapahtumat sijoittuvat 60-luvun loppuun ja 70-luvulle. Tämä on kuitenkin vain itse tekemäni arvio, sillä kirjan tekstissä ei vilise hirveästi vuosilukuja. Niinpä lukiessa oli aina ajoittain hieman hankalaa hahmottaa, miten kauan kertomukset eri elämänvaiheista kestivät kaiken kaikkiaan ja kuinka pitkä aika niiden välissä mahdollisesti oli. Noin muuten tapahtumat tuntuivat kuitenkin etenevän kronologisesti, mitä nyt silloin tällöin muisteluissa otettiin askel taaksepäin tarinan selventämiseksi.

Esitettävänä elämä on omaperäisesti, iloisesti ja hauskasti kerrottu kavalkaadi Merete Mazzarellan elämästä alkaen opiskeluajasta ja päätyen aikaan jälkeen avioeron, jolloin hän jäi kaksistaan poikansa kanssa. Näiden kahden pisteen välissä tapahtui tietenkin seurustelua ja sopivan miehen etsimistä, naimisiinmeno sekä äidiksi tuleminen. Siinä lomassa kirjailija raotti myös verhoa sukulais- ja ystävyyssuhteisiinsa ja kertoi seikkaperäisesti elämästä niin Helsingissä, Canteburyssa, New Delhissä kuin Kööpenhaminassakin. Kirjan lopussa tarina pidättäytyi useita päiviä kestäneellä risteilyllä, jonka aikana ehdittiin pistäytyä myös Amsterdamissa ja silloisessa Leningradissa.

Kirjan rakenne on aika poikkeuksellinen – tai ainakaan itse en ole koskaan aikaisemmin nähnyt missään lukemassani teoksessa vastaavanlaista rakennetyyliä. Vaikkakin Esitettävänä elämä on hauskaa ja varsin helppolukuista, se on kuitenkin samalla aika raskasta luettavaa, sillä Mazzarella on päätynyt jakamaan tekstinsä todella pieneen määrään lukuja. Eihän siinä sinänsä olisi mitään ihmeellistä, mutta teos sattuu kuitenkin olemaan muutaman sadan sivun pituinen. Niinpä ainakin itsestäni tuntui ajoittain melko uuvuttavalta lukea tekstiä, kun luvut olivat pitkiä, enkä aina pystynyt helposti löytämään sopivaa kappalekohtaa, johon keskeyttää lukeminen.

Kirjan tarinasta, Merete Mazzarellan omista värikkäistä muistoista, nousee toistuvasti esiin, kuinka kirjailija oli tottunut – ellei jopa hieman alistunut – käyttäytymään ja elämään elämäänsä toisia eikä niinkään itseään varten. Hänellä tuntui olleen jatkuva tarve pyrkiä miellyttämään lähellä olevia ja kaikkein rakkaimpia ihmisiä, jotta hän pystyi olemaan joten kuten sinut itsensä kanssa, viettämään tasapainoista elämää ja välttymään turhilta pettymyksiltä. Avioeron jälkeen kirjailija näyttikin olleen enemmän tai vähemmän heitteillä ja tuuliajolla, kun aiemmin hänen tiukassa otteessaan olleet, elämänkulkua ohjanneet narut olivat yhtäkkiä karanneet tavoittamattomiin. Vierellä ei ollut enää rakastavaa aviomiestä, ja oma lapsuuden perhekin asui kaukana toisessa maanosassa. Ystäviä toki löytyi, ja he tuntuivatkin läheisiltä, mutta kuitenkin samalla jotenkin kaukaisilta. Ainoa henkilö, joka pysyi lähellä ja oli siinä jatkuvasti, oli Mazzarellan oma poika, josta hän piti huolta ja rakasti sydämensä pohjasta. Mutta tästäkin huolimatta hän tunsi olonsa pitkästä aikaa todella yksinäiseksi.

Kirjan loppu jättää tilanteen avoimeksi eikä kerro, mihin suuntaan ja miten nopeasti kirjailijan elämä oli seuraavaksi ajautumassa, kun takana oli päiviä kestänyt risteily tuntemattomien ihmisten kanssa ja seuraava etappi oli mitä ilmeisimmin palata kotiin. Mutta missä se koti sijaitsi ja keitä siihen mahdollisesti kuului, siihen lukija sai itse kuvitella vastaukset.

Esitettävänä elämä on ymmärtääkseni eräänlainen jatko Merete Mazzarellan toiselle teokselle Ensin myytiin piano. Siinä kirjailija kertoo omasta lapsuudestaan ja nuoruudestaan diplomaattiperheessä, joka matkusti ja asui eri puolilla maailmaa isän työn takia. Todennäköisesti tämä kyseinen teos selittää osittain ja antaa vastauksia, miksi kirjailija oli ajautunut esittämään elämäänsä eikä elämään sitä omien halujensa ja mieltymystensä mukaisesti.

Niinpä seuraava Merete Mazzarellalta lukemani kirja on mitä ilmeisimmin juurikin tuo Ensin myytiin piano.

🙂

 

 

 

 

Kulttuuri Kirjat