Me and those little canadians

 

Maanantai alkoi sillä punnitusasialla taas. Edellisviikkona treenasin tuplasti enemmän kuin olisi ”pitänyt”. Sillä olen nyt viikon työmatkalla enkä ollut varma miten treenaaminen hoituu täällä.

Jokatapauksessa suuri treenimäärä ( tai mistä näistä tietää ) vaikutti niin, että

 

Alempi kymmen häämöttää siis jo.

Maanantaina 12 tunnin ajomatka ja pysähdykset tekivät sen, että oli koko ajan hirveä nälkä. Ja teki mieli kaikkea kiellettyä. Etenkin, kun nämä minun työmatkaseuralaiseni ( tai oikeastaan sen syy ), nuoret kanadalaiset mäkihyppääjät, söivät kaikkea heiltä kiellettyä. Olin ajatellut, että dietin noudattaminen tulee olemaan helppoa, sillä eihän nuo pikkuiset urheilijapojat syö mitään. Syö ne. Ainakin sipsejä. Ja pastaa.

Yllätin itseni etsimällä hotellista kuntosalin ja käymällä lenkillä. Ja näin hotellin takapihalla poroja. Olen syönyt kanaa, riisiä, salaattia, hedelmiä, puuroa, munia ja poroa. En tosin samaa kuin ne, jotka tulivat minua vastaan pihalla. Tai mistäs sitäkään tietää.

Ostin omia eväitäkin.

Eli olen tyytyväinen itseeni. Olen laihtunut. Olen  pitänyt kiinni liikunnasta ja ruokavaliosta. Olen käynyt Rukan huipulla.  Ja hei, olen puhunut jo useamman päivän ajan englantia. That is most definitely the hardest thing to do!