Lost in motivation eli jämähdys
Ensin kaikki hyvät ja reippaat uutiset. Olen treenannut enemmän kuin koskaan eikä mielessä ole käynytkään, että jättäisin väliin. Löysin uuden ihanan ryhmäliikunnan: Body Attackin. Ei uskoisi, että minä, naksuvine polvineni ja löllyvine vatsamakkaroineni, hyppäisin. Yhtään mihinkään. Paitsi ehkä sillalta. Tämä tunti perustuu kuitenkin juoksemiseen ja hyppimiseen. Ja mä nautin.
Salitreenin päivitys teki hyvää. Ja vähän pahaakin. Kovaa treenamisessa on se huono puoli, että se tuntuu kropassa. Se on myös se hyvä puoli, tietty.
Mikä siinä on, että se kehonhuolto on niin helppo jättää väliin? Syvävenyttelytunti oli yksi parhaista tunneista elämässäni! Tunti vain minulle ja minulle. Ja minulle!
Tällä treenimäärällä luulisi, että johan näkyykin. Mutta, ei. Vierestä saan seurata, kun kaverit laihtuvat vain vähän liikuntaa lisäämällä. Syömällä ihan kuten ennenkin. Haistakaa perse! Joko te valehtelette tai sitten on jotain, mitä mä en tajua.
Mä olen taistellut tämän ruokavalioni kanssa nyt pari viikkoa. Paino jumittaa. Tulee mielitekoja. Ja vanha ystävä, piru hiipii olkapäälle kuiskimaan. Että, jos kerran mitään ei tapahdu, niin sama kai se sitten on vetää mitä vaan. Miksi laskea ja valikoida, kun lopputulos on kuitenkin nolla?
Silti sen muutaman karjalanpiirakan jälkeen iski itseinho. HALUANKO laihtua? HALUANKO katsoa peiliin ylpeänä itsestäni? HALUANKO kerrankin elämässäni viedä jonkin aloittamani loppuun?
Kyllä.
