Päiviä leimaa odotus. Pysähtynyt tila, jossa pidätetään henkeä ja odotetaan milloin jokin kääntyy uuteen asentoon. Millaiseksi se muodostuu, millaiselta se tuntuu?

Sen jälkeen voi puuskahtaa ulos. Huh, jaaha tällaista nyt sitten seuraavaksi. Ja lähteä eteenpäin.

Jos viime aikoja pitäisi kuvailla sanalla se sana olisi epäilemättä epätietoisuus. Vähän kokeilua tuosta ja tästä. Äh, ei tämä toimi. Seuraava. Entä tämä? EI. Olisiko tämä se? Ei, pois vaan. Tiedättekö kun on kasa kuulakärkikyniä, joita lähtee vuorotellen testaamaan tulisiko niistä mustetta ja toimimattomat heittää olan yli roskiin?

Tuntuu, että minulta on vieläkin se toimiva kynä löytämättä.

Olen sovittanut ylleni rooleja, joiden olen luullut olevan sopivia. Heittänyt pois sellaiset, joista olen kasvanut ulos. Joistakin toki pitänyt kiinni tosi kovaa vaikka olisi pitänyt jo aikoja sitten irrottaa. Hiljaisuudessa kysellyt itseltäni onko tämä se mihin kuulun? Hetken olen ehkä kuulunutkin. Sitten taas hetken päästä en.

Olen myllertänyt työkuvioita moneen kertaan ja muotoon. Irtisanoutunut ja aloittanut uutta. Sanoivat, että olen rohkea kun uskallan tehdä tällaisia ratkaisuja. Kiitin kohteliaisuudesta, mutta sisimmässäni tunsin olevani taas kuin se 16-vuotias naisen alku, joka ei tiedä mikä hänestä tulee isona.

Puhelimen muistio on täynnä keskeneräisiä ajatuksia, tekstinpätkiä ja erinäisiä huomioita milloin mistäkin asiasta. Laitan niitä talteen sitä hetkeä varten kun minulla on aikaa tai sitä mystistä insipiraatiota kirjoittaa ne auki. Sitten kun ehdin niin tartun tähänkin juttuun tarkemmin.

Sitä ei ikinä tapahdu. Sitku never comes.

Yksikään puhelimen muistioon tallennettu lauseenpätkä ei ole päätynyt osaksi mitään suurempaa tekstiä. Sinne ne raukat on tuomittu päivien loppuun asti ihmettelemään, että mikä tuli kun en kelvannutkaan.

Noille lauseille haluan sanoa olevani pahoillani. En vain enää saa kiinni siitä ajatuksesta siellä takana. Siitä, mistä halusin puhua kun laitoin sen talteen. Ehkä niiden onkin vain tarkoitus avata itselleni omaa mielenmaisemaani, kun tulen niihin joskus palanneeksi. Voin pysähtyä itseni äärelle pohtimaan, mitä päässäni onkaan tuolla hetkellä liikkunut ja miksi.

Ideoita pitäisi kuulemma tuhlailla niin kuin niitä olisi rajaton määrä. Ei saisi pihtailla tai säästellä ideoita parempaa hetkeä varten, koska jos niitä alkaa säästelemään voi havahtua siihen, että niitä ei tulekaan enää uusia. Tai niin kuin minun tapauksessani, se aikaisemmin hyvältä tuntunut ajatus onkin jo ehtinyt väljähtymään. Pitää käyttäytyä niin kuin ideoita olisi loputon määrä ja myös uskoa siihen.

En usko kauniiden asioiden tai sanojen säästelyyn jotain mahdollista tulevaa hetkeä varten, joten sama linja on otettava tässäkin. Joko istun alas kirjoittamaan siitä mistä haluan, tai sitten annan päähän nousseen ajatuksen ajelehtia takaisin universumin virtaan luottaen siihen, että se tulee kyllä vielä takaisin jos sitä tarvitaan.

Tilaa vapautuu mielestä ja muistiosta.