Päiviä leimaa odotus. Pysähtynyt tila, jossa pidätetään henkeä ja odotetaan milloin jokin kääntyy uuteen asentoon. Millaiseksi se muodostuu, millaiselta se tuntuu?

Sen jälkeen voi puuskahtaa ulos. Huh, jaaha tällaista nyt sitten seuraavaksi. Ja lähteä eteenpäin.

Jos viime aikoja pitäisi kuvailla sanalla se sana olisi epäilemättä epätietoisuus. Vähän kokeilua tuosta ja tästä. Äh, ei tämä toimi. Seuraava. Entä tämä? EI. Olisiko tämä se? Ei, pois vaan. Tiedättekö kun on kasa kuulakärkikyniä, joita lähtee vuorotellen testaamaan tulisiko niistä mustetta ja toimimattomat heittää olan yli roskiin?

Tuntuu, että minulta on vieläkin se toimiva kynä löytämättä.

Olen sovittanut ylleni rooleja, joiden olen luullut olevan sopivia. Heittänyt pois sellaiset, joista olen kasvanut ulos. Joistakin toki pitänyt kiinni tosi kovaa vaikka olisi pitänyt jo aikoja sitten irrottaa. Hiljaisuudessa kysellyt itseltäni onko tämä se mihin kuulun? Hetken olen ehkä kuulunutkin. Sitten taas hetken päästä en.

Olen myllertänyt työkuvioita moneen kertaan ja muotoon. Irtisanoutunut ja aloittanut uutta. Sanoivat, että olen rohkea kun uskallan tehdä tällaisia ratkaisuja. Kiitin kohteliaisuudesta, mutta sisimmässäni tunsin olevani taas kuin se 16-vuotias naisen alku, joka ei tiedä mikä hänestä tulee isona.