Pian juhlitaan jo juhannusta, mutta oma mieli on vielä jossain helmikuun tienoilla odottamassa lumien sulamista. Salaa aina ärsyttää, kun joku taivastelee miten nopeasti aika meneekään, mutta salaa myös taivastelen sitä välillä itsekin.

Usein tuntuu siltä, ettei tässä elämässä ehdi kaikkea mitä tahtoisi. Niin monessa haluaisi olla mukana, mutta pitäisi osata priorisoida ja valita ne tärkeimmät. Ei kuulemma kannattaisi nokkia vähän sieltä ja täältä. Joskus myös päiviäni varjostaa huoli siitä, ettei meille kenellekään ole huomista luvattu. Mitä jos kaikki loppuisikin yhtäkkiä?

Siksi pyrin tekemään paljon, olemaan monessa mukana. Siksi myös päädyn tekemään usein liian paljon. Homma menee suorittamiseksi.

Edellämainituista syistä joskus tuntee paineita kesäajasta. Pariin kolmeen kuukauteen pitäisi saada mahdutettua kaikki, mitä ei halua tehdä toppahousut jalassa.

Vaikka eihän se niin mene, elämää on elokuun jälkeenkin.

Mutta silti.

Siellä se kummittelee. Ajatus lopusta, vaikka alkuakaan ei tunne vielä kokeneensa.
Haluan osata antaa mennä vaan. Omalla painollaan läpi hiekkaisten kesäöiden, joissa tuoksuu eletty päivä  ja iholla kuumottaa auringon polttamat jäljet. Kassi on purkamatta eteisessä jo toista viikkoa, jääkaapissa vain pari olutta ja kaikki hyvät topit pesemättä aurinkorasvasta kun on ollut vaan niin kiire

elää tätä hetkeä.

Joskus kaikki kirkastuu yhtäkkiä. Kun vähiten odottaa tähdet pyörähtävät oikeaan asentoon ja ajatukset alkavat vyörymään. Autossa istuessa, kaupan pakastealtaalla, omalla kotisohvalla. Missä vaan voi tulla se kirkas oivallus, joka ratkaisee monta asiaa.

Havahtuu siihen, että ei ole enää hyvä olla näin. Ymmärtää kirkkaasti sen, että jotain on tehtävä. Sitten alkaa se vaikein osuus: käytäntö, konkreettinen tekeminen.

Tai ei se aina ole noinkaan. Monesti on myös niin, että asioiden tekeminen on helppoa, vaikeinta on tietää mitä oikeasti haluaa ja kaipaa.

Havahduttuani siihen, että olen viimeiset pari vuotta ollut enemmän tai vähemmän väsynyt, aion nyt hankkia energiani takaisin. Jo liian pitkään monien päivien teemaksi on muodostunut selviytyminen. Arjesta ja kasvoista ovat kadonneet värit ja mikään ei tunnu miltään tai sitten tuntuu niin paljon ettei sitä kestä ollenkaan.

Ei se ole näköjään ohimenevää. Tai vaikka olisikin, niin en sitä aio enää odottelemaan jäädä. Aika tehdä muutoksia.