Kaikki meistä ovat joskus törmänneet kunnon setämieheen, sellaiseen, joka heittää vitsiä #metoo:sta ja päivittelee, miten kaiken pitää olla niin sukupuolineutraalia ja poliittisesti korrektia nykyään. Heidän kanssaan keskustellessa turhauttavinta on, ettei heillä tunnu olevan mitään hajua omista etuoikeuksistaan. He eivät käsitä, että valkoisena able-bodied cis-heteromiehinä heihin ei yleensä kohdistu minkäänlaista syrjintää, ja tästä syystä heidän mielipiteitään ei aina kaivata. On äärimmäisen totta, että nämä setämiehet ansaitsisivat kaikki jonkinlaisen saarnan aiheesta, mutta samalla kun saarnaamme heille, on meidän hyvä kääntyä myös tarkastelemaan omia etuoikeuksiamme.

Olen elämäni aikana kohdannut niin paljon tytöttelyä ja muuta perseilyä, että tiedän liiankin hyvin oman valta-asemani olevan näiden setämiesten valta-asemaa heikompi. Mutta minun tulee myös muistaa, että valkoisena, melko hyvin yhteiskunnan ulkonäkömuottiin istuvana, able-bodied cis-heteronaisena valta-asemani ei todellakaan ole se heikoin. Samalla minunkin tulisi tietää, että kaikki keskustelut eivät koske minua eikä mielipidettäni aina tarvita.

Kenties #metoo-kampanjan myötä erityisesti naisiin liitettyjä ahtaita ulkonäkömuotteja ja muita stereotypioita on alettu näkyvästi rikkomaan, mikä on hienoa! Toistaiseksi tämä näkyvyyttä saava rajojen rikkominen tuntuu kuitenkin olevan melko suppeaa: valkoisia, hoikkia, able-bodied naisia. Missä ovat esimerkiksi lihavat, rodullistetut, transsukupuoliset tai liikuntarajoitteiset naiset? Jotenkin haluaisin ajatella, että intersektionaalisen feminismin myötä olisimme jo siinä pisteessä, ettemme keskittyisi ihan näin suppeaan otokseen naiseudesta, vaan pyrkisimme tuomaan esille muitakin tasa-arvoasioita kuin vain kahden sukupuolen välinen tasa-arvo.

Meidän tulee ymmärtää, että samoin kuin setämiehet eivät voi määritellä mikä on naisille hyväksi, emme mekään voi aina määritellä mikä on toisille naisille hyväksi. Ei ole meidän asiamme määrätä musliminaisten huivien käytöstä tai siitä, mikä on seksityöntekijöiden edun mukaista (looking at you keskustan naiskansanedustajat). Meidän hoikkien naisten tulee ymmärtää, että puhuessamme ulkonäköpaineista emme voi rinnastaa itseämme lihaviin naisiin emmekä omia kokemuksiamme heidän kokemuksiinsa. Seksuaalisesta häirinnästä keskusteltaessa meidän tulee muistaa, että vammaiset, rodullistetut ja transnaiset kokevat sitä keskivertoa huomattavasti enemmän. Kun joku yhteiskunnassa esiintuleva asia (tällä hetkellä esimerkiksi sukupuolineutraaliuteen liittyvässä keskustelussa) tuntuu meistä pieneltä ja vähäpätöiseltä, meidän tulee muistaa, että se ei ole sitä kaikille. Kun sanomme, ettemme jaksa kiinnostua politiikasta, meidän tulee tiedostaa, että etuoikeutemme antaa meille mahdollisuuden olla kiinnostumatta.

Meidän valkoisten naisten hullutellessamme pikkulettien tai rastojen kanssa festareilla, meidän pitää muistaa, että rodullistetut ihmiset kokevat edelleen syrjintää hiustensa takia. Käydessämme twerk-tunnilla voimaantumassa, meidän pitää muistaa, että mustien naisten kehittämä laji nähdään helposti heidän tanssimanaan edelleen likaisena ja perverssinä, samalla kun me valkoiset voimme vain ottaa siitä ilon irti ja palata takaisin turvalliseen etuoikeutettuun arkeemme. Ylipäätään meidän tulee tiedostaa, että rodullisesti syrjivä asetelma hyödyttää meitä halusimme tai emme, ja tästä syystä meillä on myös vastuu sen asetelman purkamisessa.

Feminismiä, jossa tämä asetelma unohtuu kutsutaan ”valkoiseksi feminismiksi” (white feminism).  Kyse on ”feminismistä”, joka keskittyy ”miehet vastaan naiset” asetelmaan ja asettaa keskiöön kaikkein etuoikeutetuimman ryhmän naisia. Eli me valkoiset ja muutenkin kaikkiin yhteiskunnan normeihin täydellisesti istuvat naiset ignoroimme omat etuoikeutemme ja välttelemme niiden tuomaa vastuuta. Miksi me sitten teemme niin? Koska on hiton epämukavaa tajuta olevansa osa sortavia rakenteita ja siksi lähdemme niin helposti puolustautumaan, kun tämä asia tuodaan ilmi. Mutta meidän epämukavuutemme on tässä asetelmassa merkityksetöntä ja tuomalla sitä esiin siirrämme huomion pois aiheesta sekä hiljennämme keskustelun. Usein kuulee sanottavan, että ”en minä voi näille etuoikeusilleni mitään”. Se on totta, mutta se ei tarkoita, etteikö meidän kaikin tavoin etuoikeutettujen tulisi kantaa vastuumme meitä hyödyttävien syrjivien rakenteiden purkamisessa. Meidän tulee puuttua tilanteisiin, joissa rasismia, fatshamingia, ableismia, homofobiaa tai muuta syrjintää esiintyy, kuunnella niitä, jotka siitä kertovat, konfrontoida toisiamme siitä (myös läheisiämme, ”ei se sitä pahalla sanonut” ei ole mikään syy.) ja ottaa selvää asioista. Samalla kun kritisoimme miehiä ”not all men” -puolusteluista, emme voi itse hokea, että ”not all white/thin/cis/able bodied women”.

Oman etuoikeuden tiedostaminen ei luonnollisestikaan tarkoita sen korostamista. Kaikenlainen sääliminen, alentuva käytös tai oman itsensä jalustalle nostaminen on vain oman etuoikeuden väärinkäyttöä. Törmäsin joskus netissä kuvaan, missä aihe oli mielestäni kiteytetty aika hyvin: ”Instead of passing the mic we have to realize that it is not ours to begin with.”

Yleisessä keskustelussa aiheeseen liittyen puhutaan niinsanotuista liittolaisista (englanniksi allies) ja siitä, mikä on hyvä liittolainen. Jamaikalais-yhdysvaltalainen Amélie Lamont on luonut sivuston Guide to Allyship, jossa hän kuvailee, millainen on hyvä ”ally” ja miksi heitä tarvitaan. Sivulla on lainaus kirjailija Roxanne Greyltä:

”Black people do not need allies. We need people to stand up and take on the problems borne of oppression as their own, without remove or distance. We need people to do this even if they cannot fully understand what it’s like to be oppressed for their race or ethnicity, gender, sexuality, ability, class, religion, or other marker of identity. We need people to use common sense to figure out how to participate in social justice.”