Feminismi tappaa ilon elämästä

 

Maryan Abdulkarimilta ja Eveliina Talvitieltä ilmestyi alkuvuodesta teos ”Noin 10 myyttiä feminismistä”.  Kirjassa käsitellään kattavasti kaikki perinteiset setämies-argumentit, joita jokainen feministi saa kuulla. Vaikka argumentit olivat tuttuja, tarjosivat Abdulkarim ja Talvitie paljon hyviä pointteja ja mielenkiintoisia näkökulmia niiden kumoamiseen. Keskustelumuotoon kirjoitettu kirja oli mukavaa ja kiinnostavaa luettavaa.

 

Yksi myytti nousi kuitekin omaksi suosikiksi ja se oli ainoa myytti, jota ei oikeastaan täysin kumottu: ”Feminismi tappaa ilon elämästä”. Abdulkarim toteaakin kappaleen alussa (ymmärtääkseni kyllä sarkastisesti), että ”Tämä myytti saattaa hyvin pitää paikkaansa. Feminismi tappaa ilon. Esimerkiksi tämän kirjan tekemisen piti olla hauskaa, mutta tästä tulikin vakavampi”. Naiset käsittelevät aihetta huumorilla, mutta onhan siinä jotakin perää. Ei feministi voi olla aina iloinen.

 

 

Tähän liittyy myös englanninkielinen termi Feminist killjoy, joka on peräisin tutkija ja feministi Sara Ahmedin samannimisestä blogista. Termi viittaa siihen, että kun pyritään ravistelemaan ja murtamaan rakenteita, ei voida aina suhtautua asioihin ilon kautta. Jos ilo perustuu sortaviin rakenteisiin, meidän täytyy olla ilonpilaajia.

 

Minua kuvaillaan usein iloiseksi ja positiiviseksi ja koenkin itseni ainakin jossain määrin sellaiseksi. Kun julkaisin ensimmäisiä blogitekstejä, muistan ajatelleeni, että mitähän jotkut minua positiivisena ilopillerinä pitäneet ihmiset ajattelevat, kun ”valitan” nyt  tästä ja tuosta. Kuulostaa vähän typerältä, mutta se oli silloin aito huoli.

 

Feminismi sanana saa jo monella karvat pystyyn ja monet naiset ovat kokeneet tarpeelliseksi sanoutua irti feminismistä. Feminismille on käynyt vähän kuin suomileijonalle: ennen Suomea ylväästi symboloinut leijona tuo nykyään mieleen lähinnä isämmaanpuolustajajuntit (ja ehkä välillä jääkiekon ja viinan). Samoin tasa-arvoa ajavasta feminismistä on tullut kiukkuisten ämmien älämölöä. Eli rasistit ovat mustamaalanneet suomileijonan, mutta kuka on mustamaalannut feminismin?

 

 

Usein kuulee puhuttavan, että feministit haluavat nostaa naisia miesten yläpuolelle, tai valittaa valittamisen, takia tai muuten vain lytätä miehiä (nämäkin myytit löytyvät Abdulkarimin ja Talvitien kirjasta). Aina yhtä epäselväksi kuitenkin jää, että keitä ovat nämä niin rasittavat miesvihaajahirmufeministit. Moni on heitä peräänkuuluttanut, mutta en ole vielä kuullut kenenkään löytäneen.

 

Abdulkarimin ja Talvitien kirjan lukeminen oli huojentavaa ja jopa näkemyksiä avartavaa luettavaa. On ihan ookoo olla ilonpilaaja! Feministi voi olla iloinen (omien kohtaamisteni perusteella jopa superhauska, uskokaa tai älkää), mutta ei koko ajan. Jos ei löydä tästä maailmasta asioita, jotka tekevät ihan helvetin vihaiseksi, on syytä tarkastella omaa näkemystä feminismistä (ja yleisesti oikeudenmukaisuudesta). Mitkään asiat eivät muutu, jos niille vain hymyillään ja ”taistellaan rakkaudella vihaa vastaan”. Lisäksi, kun tarkastellaan feminismiä intersektionaalisesta näkökulmasta, meillä on myös velvollisuus tuntea olomme epämukavaksi ja vihaiseksi. Meillä on velvollisuus olla ilonpilaajia kaikkien ihmisten, ei vain itsemme, puolesta.