Onko #metoo mennyt jo liian pitkälle?
En varmaankaan ole ainoa, joka on useampaan otteeseen törmännyt kysymykseen siitä, onko #metoo mennyt jo liian pitkälle. Viimeisimpänä kysymys on noussut esiin Aku Louhimiehen ”ohjausmetodeihin” liittyvän keskustelun yhteydessä. Eräässä Facebook-keskustelussa ilmaistiin, että Louhimies on nyt urhattu metoo alttarilla. On kyllä aikamoista uhraamista, että törkeästi käyttäytynyt henkilö joutuu vastaamaan toiminnastaan.
Usein tähän pohdintaan liittyy kysymys siitä, miksi uhri tuo asian esiin vasta nyt? Jes! Todella hyvä pointti! Kaikille häirinnän ja vallankäytön uhreille onkin erittäin tärkeää korostaa, että he toimivat väärin puhuessaan kokemuksistaan. Kyseessä onkin vilpittömän kysymyksen sijaan usein syytös siitä, että henkilö on uskaltanut avata suunsa. Ja jos jollekin oli vielä epäselvää, niin juuri tämä uhrien hiljentämisen kitkeminen on #metoo:n tarkoitus.
Tuntuu käsittämättömältä, miten voi olla niin vaikea ymmärtää sitä, kuinka valta-asemat ja kaikenlainen hiljentämisen kulttuuri näihin tilanteisiin vaikuttaa. Otetaan esimerkiksi Aku Louhimiehen ja Pihla Viitalan tapaus Käsky -elokuvan kuvauksissa. Viitala oli kuvausten aikaan 24-vuotias aloitteleva näyttelijä. Kuinka monelle 24-vuotiaalle työnsä aloittavalle nuorelle on helppoa konfrontoida oman esimiehensä työskentelytavat, tai vaatimalla vaatia omia oikeuksiaan? Luulen, että aika moni meistä tuon ikäisenä isossa firmassa työskennelleistä tietää vastauksen. Lisätään tähän vielä, että Louhimies on ollut Suomen tunnetuimpia ja arvostetuimpia ohjaajia, elokuva-alan piirit ovat pienet, näyttelijöiden tulevaisuuden työmahdollisuudet jo valmiiksi rajalliset eikä Viitala edes tiennyt kaikista oikeuksistaan. Ihanko oikeasti joku on sitä mieltä, että hänellä oli jonkinlainen vastuu tilanteesta? Tämä on vain yksi esimerkki, mutta sama sääntö pätee kaikkiin ahdistelutapauksiin: riippumatta siitä, milloin asia tuodaan julki, syy ei ole koskaan uhrin.
Toinen huoli #metoo-kampanjaan liittyen on viattomien miesten elämän tuhoutuminen (tähän varmaankin viittasi myös edellä mainittu kommentoija puhuessaan #metoo -alttarilla uhraamisesta). Ymmärtääkseni huolehditaan siis siitä, kuinka yksi ”pieni syytös” voi tuhota jonkun viattomankin miehen elämän. No ensinnäkin, syytös seksuaalisesta häirinnästä ei koskaan ole pieni, ja toisekseen en muista itse yhtäkään tapausta, missä syytösten kohde olisi hiljennetty ja häneltä olisi evätty mahdollisuus vastata syytöksiin. Sen sijaan Lauri Törhönen kutsuttiin Arto Nybergin ohjelmaan keskustelemaan häntä koskevista tapauksista ja Louhimiestä haastateltiin A-studiossa. Molemmat saivat siis mahdollisuuden vastata syytöksiin. Molempien kommentit olivat myös luokkaa ”En kyllä muista tuollaista”, mikä ei ihan vakuuta, kun vastassa on lukuisten naisten kertomukset herrojen toiminnasta. Ei ketään tietenkään saa lynkata kevyin perustein minkään asian suhteen, mutta eipä näin ole tehtykään. Seksuaalisen häirinnän syytökset eivät lähtökohtaisesti ole sellaisia, joita heitellään kevyin perustein, ja jos joku näin tekee vain mustamaalatakseen toisen, sillä ei ole mitään tekemistä #metoo:n kanssa. Niin kauan kun meillä istuu eduskunnassa mies, joka suuteli kollegaansa väkisin, ja Louhimiehen Facebook-sivu täyttyy tsemppikommenteista samalla kun mies pokkaa Jussi-patsaan, meidän tuskin täytyy olla huolissamme syyttömien elämien tuhoutumisesta.
Yhdysvaltalainen Tarana Burke aloitti Me too -liikkeen yli 10 vuotta sitten tarkoituksenaan edistää yhteisöllisyyttä ja solidaarisuutta seksuaalista väkivaltaa ja häirintää kokeneiden, erityisesti rodullistettujen, uhrien kesken. Viime vuonna Alyssa Milano nosti Me too:n uudestaan esille tietämättä sen alkuperää, ja syntyi kampanja, jonka tarkoitus on rikkoa uhrien hiljentämisen kulttuuri, sekä rohkaista seksuaalisen väkivallan ja häirinnän uhreja tuomaan kokemuksiaan julki. Burke itse kommentoi, ettei kyse ole siitä, että jokainen seksuaalista häirintää toteuttanut tulisi automaattisesti irtisanoa, vaan siitä, että kulttuurimme muuttuu, siten että asioihin oikeasti puututaan. Hän myös korostaa, että pelkkä hashtag ei riitä, vaan tarvitaan konkreettisia muutoksia. #Metoo:n tarkoitus onkin luoda ympäristö, jossa häirinnän uhreja kuunnellaan ja syytöksiin puututaan, mutta myös konkreettisin toimin pyritään kohti maailmaa, jossa valta-asemat ja arvomaailma eivät mahdollistaisi seksuaalista häirintää ja väkivaltaa.
Palataan siis alkuperäiseen kysymykseen siitä, onko #metoo mennyt liian pitkälle. Jos kampanjan tarkoitus on kitkeä seksuaalista häirintää tukevat valta-asetelmat ja luoda häirinnästä vapaa tulevaisuus, niin miten helvetissä se edes voisi mennä liian pitkälle? Se, että näitä asioita tulee koko ajan julki ei siis suinkaan tarkoita, että kampanja olisi mennyt yli, vaan että kampanja ylipäätään toimii, sillä uhreja vihdoin kuunnellaan. Joten teille huolehtijoille voin ilokseni kertoa, ettei #metoo ole todellakaan mennyt liian pitkälle, se on vasta juuri ja juuri lähtenyt käyntiin!
Ps. Jos #metoo mietityttää (ja muutenkin), suosittelen lukemaan tuon artikkelin Tarana Burkesta! Hatunnosto ei riitä, siitä työstä, mitä hän tekee.