Feminismi tappaa ilon elämästä

 

Maryan Abdulkarimilta ja Eveliina Talvitieltä ilmestyi alkuvuodesta teos ”Noin 10 myyttiä feminismistä”.  Kirjassa käsitellään kattavasti kaikki perinteiset setämies-argumentit, joita jokainen feministi saa kuulla. Vaikka argumentit olivat tuttuja, tarjosivat Abdulkarim ja Talvitie paljon hyviä pointteja ja mielenkiintoisia näkökulmia niiden kumoamiseen. Keskustelumuotoon kirjoitettu kirja oli mukavaa ja kiinnostavaa luettavaa.

 

Yksi myytti nousi kuitekin omaksi suosikiksi ja se oli ainoa myytti, jota ei oikeastaan täysin kumottu: ”Feminismi tappaa ilon elämästä”. Abdulkarim toteaakin kappaleen alussa (ymmärtääkseni kyllä sarkastisesti), että ”Tämä myytti saattaa hyvin pitää paikkaansa. Feminismi tappaa ilon. Esimerkiksi tämän kirjan tekemisen piti olla hauskaa, mutta tästä tulikin vakavampi”. Naiset käsittelevät aihetta huumorilla, mutta onhan siinä jotakin perää. Ei feministi voi olla aina iloinen.

 

 

Tähän liittyy myös englanninkielinen termi Feminist killjoy, joka on peräisin tutkija ja feministi Sara Ahmedin samannimisestä blogista. Termi viittaa siihen, että kun pyritään ravistelemaan ja murtamaan rakenteita, ei voida aina suhtautua asioihin ilon kautta. Jos ilo perustuu sortaviin rakenteisiin, meidän täytyy olla ilonpilaajia.

 

Minua kuvaillaan usein iloiseksi ja positiiviseksi ja koenkin itseni ainakin jossain määrin sellaiseksi. Kun julkaisin ensimmäisiä blogitekstejä, muistan ajatelleeni, että mitähän jotkut minua positiivisena ilopillerinä pitäneet ihmiset ajattelevat, kun ”valitan” nyt  tästä ja tuosta. Kuulostaa vähän typerältä, mutta se oli silloin aito huoli.

 

Feminismi sanana saa jo monella karvat pystyyn ja monet naiset ovat kokeneet tarpeelliseksi sanoutua irti feminismistä. Feminismille on käynyt vähän kuin suomileijonalle: ennen Suomea ylväästi symboloinut leijona tuo nykyään mieleen lähinnä isämmaanpuolustajajuntit (ja ehkä välillä jääkiekon ja viinan). Samoin tasa-arvoa ajavasta feminismistä on tullut kiukkuisten ämmien älämölöä. Eli rasistit ovat mustamaalanneet suomileijonan, mutta kuka on mustamaalannut feminismin?

 

 

Usein kuulee puhuttavan, että feministit haluavat nostaa naisia miesten yläpuolelle, tai valittaa valittamisen, takia tai muuten vain lytätä miehiä (nämäkin myytit löytyvät Abdulkarimin ja Talvitien kirjasta). Aina yhtä epäselväksi kuitenkin jää, että keitä ovat nämä niin rasittavat miesvihaajahirmufeministit. Moni on heitä peräänkuuluttanut, mutta en ole vielä kuullut kenenkään löytäneen.

 

Abdulkarimin ja Talvitien kirjan lukeminen oli huojentavaa ja jopa näkemyksiä avartavaa luettavaa. On ihan ookoo olla ilonpilaaja! Feministi voi olla iloinen (omien kohtaamisteni perusteella jopa superhauska, uskokaa tai älkää), mutta ei koko ajan. Jos ei löydä tästä maailmasta asioita, jotka tekevät ihan helvetin vihaiseksi, on syytä tarkastella omaa näkemystä feminismistä (ja yleisesti oikeudenmukaisuudesta). Mitkään asiat eivät muutu, jos niille vain hymyillään ja ”taistellaan rakkaudella vihaa vastaan”. Lisäksi, kun tarkastellaan feminismiä intersektionaalisesta näkökulmasta, meillä on myös velvollisuus tuntea olomme epämukavaksi ja vihaiseksi. Meillä on velvollisuus olla ilonpilaajia kaikkien ihmisten, ei vain itsemme, puolesta.

 

Suhteet Oma elämä Ajattelin tänään Uutiset ja yhteiskunta

Mitä ”Girls support girls” minulle merkitsee?

Niin kuin moni muukin, laitoin muutama viikko sitten Instagramin storyyn kysymysmahdollisuuden. Yksi kysymyksistä oli ”Mitä sulle merkkaa ”girls support girls”? Kiitos tästä erittäin hyvästä kysymyksestä!

 

Tavallaan tähän on yksinkertainen vastaus: tytöt tukee tyttöjä ja naiset pitää naisten puolta. Mutta ehkä meidän kaikkien olisi hyvä aika ajoin miettiä, mitä se meille oikeasti tarkoittaa.

 

Ensinnäkin, se merkitsee sitä, että pidetään kaikkien tyttöjen/naisten puolta. Tuetaan toisia riippumatta koosta, väristä, muodosta, uskonnosta, kansalaisuudesta, asuinpaikasta, seksuaalisesta suuntautumisesta, sukupuoli-identiteetistä tai ruumiinosista. Eli kyllä: olet tekopyhä, jos jaat Instagramissa näitä inspiraatiokuvia, etkä ota toiminnassasi huomioon muitakin tyttöjä, kuin sinä ja sun frendit.

 

Toiseksi, se merkitsee sitä, että tiedostetaan omat etuoikeutemme ja mietitään, miten meidän tulisi niitä käyttää. Intersektionaalisen feminismin pääpointti on, että erilaiset sorron muodot risteävät keskenään ja ihminen voi samaan aikaan kuulua sekä alistettuun että valtaapitävään ryhmään. Tästä ehkä yleisin yksinkertaistettu esimerkki on se, että vaikka perinteisessä ”miehet vs. naiset” -asetelmassa nainen on miestä alisteisemmassa asemassa, valkoinen nainen on kuitenkin samaan aikaan rodullistettua naista etuoikeutetumpi. Nämä risteämät on hyvä muistaa, kun puntaroimme, miten ja kenelle konkreettista tukea osoitamme.

 

Kolmanneksi, se ei merkitse sitä, että kaikkia tyttöjä/naisia tuetaan automaattisesti sukupuolen perusteella. Kun naiset konfrontoivat toisiaan intersektionaalisuuden unohtamisesta, monet vetoavat juuri tähän ”girls support girls” -teemaan syyllistäen konfrontoijia siitä, että he aiheuttavat eripuraa naisten keskuudessa, kun tarkoitus olisi pitää yhtä. Mutta kuka sitä eripuraa tosiasiassa aiheuttaa: se, joka valikoi tukevansa vain tiettyä osaa naisista vai se, joka, konfrontoi hänet tästä? Girls support girls ei siis ole pätevä argumentti asiallista kritisointia tai kyseenalaistamista vastaan. Lyhykäisyydessään: jos joku toimii mulkusti, sen saa sukupuolesta riippumatta hänelle kertoa.

 

Itse olen siis täysin tämän ajatuksen kannattaja. Ei myönnytä patriarkaatin mukaisesti kilpailemaan keskenämme vaan pidetään yhtä ja avataan suumme tärkeistä asioista, mutta muistetaan, että kyse on suuremmistakin asioista kuin söpöistä Instagram-kuvista ja tyttöjenilloista!

 

 

Suhteet Oma elämä Ajattelin tänään