Mihin tällä viikolla tarvitsimme feminismiä?

Sisältövaroitus: seksuaalinen väkivalta

 

Aika ajoin kuulee kyseltävän, että mihin suomalainen nainen tarvitsee feminismiä, kun meillä on asiat niin hyvin. Miksi ei voida vain puhua tasa-arvosta yleisesti, vaan sukupuolten välinen tasa-arvo pitää tuoda erillisenä mukaan?  Tottakai sitä itsekin välillä miettii, mitä feminismi minulle merkitsee, ja minkä takia koen, että se on tärkeää nostaa esille osana tasa-arvokeskustelua. Joka kerta tulen kuitenkin siihen tulokseen, että feminismiä ja feministejä tarvitaan. Tällä viikolla muutama mediassa esillä ollut aihe ja ihmisten suhtautuminen niihin olivat taas oiva muistutus siitä.

 

Lilyssä Iidan matkassa -blogia kirjoittava Iida Åfeldt kertoo Helsingin Sanomille tilanteestaan, jossa odottaa lasta, tietämättä varmasti kuka lapsen isä on. Lapsi on saanut alkunsa ehkäisystä huolimatta ja isäehdokkaita on kaksi. Åfeldt kertoo avoimesti tilanteestaan ja on ollut myös avoin isäehdokkaita kohtaan. Hän on käytännössä hoitanut tilanteensa täydellisesti, mutta sehän ei ihmisille riitä, koska pyhän 1950-lukulaisen avioliittokeskeisen ja pullantuoksuisen äitiroolin kriteerit eivät täyty. Helsingin Sanomien kommentit ovat ällöttävää luettavaa: Åfeldtia haukutaan itsekkääksi, vastuuntunnottomaksi ja huomionhakuiseksi, sekä säälitään lasta ja isää (jonkin verran lisääntymisterveyttä opiskelleena olen siinä käsityksessä, että lapsen tekemiseen vaaditaan aina sekä munasolu että siittiö). Blogissaan Iida kertoo, että on keskustellut aiheesta molempien isäehdokkaiden kanssa, ja he ovat saaneet tehdä omat ratkaisunsa. Hän kirjoittaa myös saaneistaan törkykommenteista. Voin vain kuvitella, miltä tuntuu lukea tuollaisia kommentteja, ja itseäni suoraan sanottuna vituttaa yli kaiken tämä äitiyteen liittyvä moralisointi, ylemmyydentunto ja muu jeesustelu samalla kun yksinhuoltajaisät nostetaan jumalasta seuraavaksi! Kaikki kunnia yh-isille, mutta tämä asetelma äitimyytteineen EI ole läheskään tasapuolinen. Kaikki kannustus ja iso hatunnosto Iidalle rohkeudesta!

 

Torstaina lukuisia kauneusleikkauksia läpikäynyt Amanda Ahola vieraili Enbuske, Veitola, Salminen -ohjelmassa. Hän kertoi avoimesti leikkauksistaan ja kauneusihanteestaan. Ei ole vaikea arvata, millaista kommentointia tämä aiheutti netissä. Aholan mielenterveyttä kyseenalaistettiin (miettikää nyt oikeasti! Kauneusmieltymysten perusteella!) ja häntä säälittiin. Kyllähän jokainen kunnollinen suomalainen tietää, että ainoa oikea kauneusihanne, johon tulee pyrkiä, on maanläheinen Elovena-tyttö. Nätti pitää olla, mutta ei vahingossakaan liian nätti, ettei mene tyrkyn puolelle. Mikä siinä on, että kun naisten ulkonäöstä keskustellaan, niin monet miehet kokevat velvollisuudekseen tulla kertomaan, mikä heidän silmäänsä näyttää hyvältä, mikä heidän silmäänsä on sopiva määrä meikkiä tai mikä heidän silmäänsä on sopivan paljastavaa ilman, että kukaan on heidän näkemystään kysynyt? Rakkaat näin ajattelevat miehet: nyt on korkea aika oppia, että me naiset pystymme päättämään omasta ulkonäöstämme ja kauneusihanteistamme ihan ilman teidän apuanne, kiitos!

 

Rebekka Härkönen kirjoitti viime syksynä Turun puukkoiskun uhreja auttaneesta turvapaikanhakijasta Ahmad Hosseinista. Nyt reilu puoli vuotta myöhemmin hän kertoo Helsingin Sanomien Nyt-liitteessä, että on joutunut muutamaan Turusta pois kohtaamansa vihapuheen vuoksi. Perussuomalaisten puheenjohtaja Jussi Halla-Aho oli jakanut Facebook-seinällään MV-lehden jutun, jossa Härkösen kirjoittamaa juttua väitettiin valheelliseksi. Tämä ei tietenkään pitänyt paikkansa ja Halla-Aho poisti jutun seinältään sen kummempaa vastuuta ottamatta (mitäpä sitä nyt eduskuntapuolueen puheenjohtajan sellaista tarvitsisi miettiäkään). Tämä oli kuitenkin myöhäistä, koska vihapuhetulva oli lähtenyt käyntiin. Härkösen sähköposti täyttyi viesteistä, häntä ja hänen perhettään uhkailtiin ja hän kohtasi häiriköintiä liikkuessaan ulkona. Lopulta hän joutui muuttamaan pois, koska ei uskaltanut enää liikkua kotikaupungissaan. Kaiken maailman rasistit ja muut nettiöyhöttäjät ovat olevinaan niin kovin huolissaan sananvapaudesta samaan aikaan kun toimittaja joutuu yhden artikkelin seurauksena pelkäämään oman turvallisuutensa puolesta niin paljon, että joutuu vaihtamaan kaupunkia. Valitettavan usein vihapuhe ja uhkailu kohdistuu juuri naisiin ja seksuaalisella väkivallalla uhkailu on tyypillistä vihapuheessa. Helsingin sanomat kirjoitti tällä viikolla aiheesta, ja Bluestockings-blogi käsitteli sitä osuvasti blogissaan.

 

 

Helsingin Sanomat kertoi naimisissa olleesta miehestä, joka oli aloittanut salasuhteen ja raiskannut tyttöystävänsä kaksi kertaa. Tarina on karmea, ja uutisen mukaan uhri kärsii vakavista psyykkisistä oireista ja (tuttuun tapaan) miehen vankeusrangaistus on vaivaiset kaksi vuotta ja kaksi kuukautta. Voisi kuvitella, että kommenteissa kauhisteltaisiin tapahtunutta tai sitä, miten lyhyitä tuomioita Suomessa raiskauksista saa, mutta ei. Sen sijaan suurin osa kommentoijista arvuuttelee tekijän kansalaisuutta ja vihjailee vastaavien tapahtumien olevan seurausta monikulttuurisuudesta ja suvaitsevaisuudesta. Niin kauan, kun tällaisen karmeuden tapahtuessa suomalaisten miesten ainoa mielenkiinnon kohde on tekijän kansalaisuus, niin älkää jumalauta tulko väittämään, etteivät suomalaiset naiset tarvitse feminismiä!

Puheenaiheet Ajattelin tänään Uutiset ja yhteiskunta

Onko #metoo mennyt jo liian pitkälle?

En varmaankaan ole ainoa, joka on useampaan otteeseen törmännyt kysymykseen siitä, onko #metoo mennyt jo liian pitkälle. Viimeisimpänä kysymys on noussut esiin Aku Louhimiehen ”ohjausmetodeihin” liittyvän keskustelun yhteydessä. Eräässä Facebook-keskustelussa ilmaistiin, että Louhimies on nyt urhattu metoo alttarilla. On kyllä aikamoista uhraamista, että törkeästi käyttäytynyt henkilö joutuu vastaamaan toiminnastaan.

 

Usein tähän pohdintaan liittyy kysymys siitä, miksi uhri tuo asian esiin vasta nyt? Jes! Todella hyvä pointti! Kaikille häirinnän ja vallankäytön uhreille onkin erittäin tärkeää korostaa, että he toimivat väärin puhuessaan kokemuksistaan. Kyseessä onkin vilpittömän kysymyksen sijaan usein syytös siitä, että henkilö on uskaltanut avata suunsa. Ja jos jollekin oli vielä epäselvää, niin juuri tämä uhrien hiljentämisen kitkeminen on #metoo:n tarkoitus.

 

Tuntuu käsittämättömältä, miten voi olla niin vaikea ymmärtää sitä, kuinka valta-asemat ja kaikenlainen hiljentämisen kulttuuri näihin tilanteisiin vaikuttaa. Otetaan esimerkiksi Aku Louhimiehen ja Pihla Viitalan tapaus Käsky -elokuvan kuvauksissa. Viitala oli kuvausten aikaan 24-vuotias aloitteleva näyttelijä. Kuinka monelle 24-vuotiaalle työnsä aloittavalle nuorelle on helppoa konfrontoida oman esimiehensä työskentelytavat, tai vaatimalla vaatia omia oikeuksiaan? Luulen, että aika moni meistä tuon ikäisenä isossa firmassa työskennelleistä tietää vastauksen. Lisätään tähän vielä, että Louhimies on ollut Suomen tunnetuimpia ja arvostetuimpia ohjaajia, elokuva-alan piirit ovat pienet, näyttelijöiden tulevaisuuden työmahdollisuudet jo valmiiksi rajalliset eikä Viitala edes tiennyt kaikista oikeuksistaan. Ihanko oikeasti joku on sitä mieltä, että hänellä oli jonkinlainen vastuu tilanteesta? Tämä on vain yksi esimerkki, mutta sama sääntö pätee kaikkiin ahdistelutapauksiin: riippumatta siitä, milloin asia tuodaan julki, syy ei ole koskaan uhrin.

 

Toinen huoli #metoo-kampanjaan liittyen on viattomien miesten elämän tuhoutuminen (tähän varmaankin viittasi myös edellä mainittu kommentoija puhuessaan #metoo -alttarilla uhraamisesta). Ymmärtääkseni huolehditaan siis siitä, kuinka yksi ”pieni syytös” voi tuhota jonkun viattomankin miehen elämän. No ensinnäkin, syytös seksuaalisesta häirinnästä ei koskaan ole pieni, ja toisekseen en muista itse yhtäkään tapausta, missä syytösten kohde olisi hiljennetty ja häneltä olisi evätty mahdollisuus vastata syytöksiin. Sen sijaan Lauri Törhönen kutsuttiin Arto Nybergin ohjelmaan keskustelemaan häntä koskevista tapauksista ja Louhimiestä haastateltiin A-studiossa. Molemmat saivat siis mahdollisuuden vastata syytöksiin. Molempien kommentit olivat myös luokkaa ”En kyllä muista tuollaista”, mikä ei ihan vakuuta, kun vastassa on lukuisten naisten kertomukset herrojen toiminnasta. Ei ketään tietenkään saa lynkata kevyin perustein minkään asian suhteen, mutta eipä näin ole tehtykään. Seksuaalisen häirinnän syytökset eivät lähtökohtaisesti ole sellaisia, joita heitellään kevyin perustein, ja jos joku näin tekee vain mustamaalatakseen toisen, sillä ei ole mitään tekemistä #metoo:n kanssa. Niin kauan kun meillä istuu eduskunnassa mies, joka suuteli kollegaansa väkisin, ja Louhimiehen Facebook-sivu täyttyy tsemppikommenteista samalla kun mies pokkaa Jussi-patsaan, meidän tuskin täytyy olla huolissamme syyttömien elämien tuhoutumisesta.

 

Yhdysvaltalainen Tarana Burke aloitti Me too -liikkeen yli 10 vuotta sitten tarkoituksenaan edistää yhteisöllisyyttä ja solidaarisuutta seksuaalista väkivaltaa ja häirintää kokeneiden, erityisesti rodullistettujen, uhrien kesken. Viime vuonna Alyssa Milano nosti Me too:n uudestaan esille tietämättä sen alkuperää, ja syntyi kampanja, jonka tarkoitus on rikkoa uhrien hiljentämisen kulttuuri, sekä rohkaista seksuaalisen väkivallan ja häirinnän uhreja tuomaan kokemuksiaan julki. Burke itse kommentoi, ettei kyse ole siitä, että jokainen seksuaalista häirintää toteuttanut tulisi automaattisesti irtisanoa, vaan siitä, että kulttuurimme muuttuu, siten että asioihin oikeasti puututaan. Hän myös korostaa, että pelkkä hashtag ei riitä, vaan tarvitaan konkreettisia muutoksia. #Metoo:n tarkoitus onkin luoda ympäristö, jossa häirinnän uhreja kuunnellaan ja syytöksiin puututaan, mutta myös konkreettisin toimin pyritään kohti maailmaa, jossa valta-asemat ja arvomaailma eivät mahdollistaisi seksuaalista häirintää ja väkivaltaa.

 

Palataan siis alkuperäiseen kysymykseen siitä, onko #metoo mennyt liian pitkälle. Jos kampanjan tarkoitus on kitkeä seksuaalista häirintää tukevat valta-asetelmat ja luoda häirinnästä vapaa tulevaisuus, niin miten helvetissä se edes voisi mennä liian pitkälle? Se, että näitä asioita tulee koko ajan julki ei siis suinkaan tarkoita, että kampanja olisi mennyt yli, vaan että kampanja ylipäätään toimii, sillä uhreja vihdoin kuunnellaan. Joten teille huolehtijoille voin ilokseni kertoa, ettei #metoo ole todellakaan mennyt liian pitkälle, se on vasta juuri ja juuri lähtenyt käyntiin!

 

Ps. Jos #metoo mietityttää (ja muutenkin), suosittelen lukemaan tuon artikkelin Tarana Burkesta! Hatunnosto ei riitä, siitä työstä, mitä hän tekee.

Puheenaiheet Uutiset ja yhteiskunta