Mietin monesti voisinko elää päivän ilman sitä? Sen tekemistä, sen miettimistä, sen kellottamista, sen haaveilemista, sen ehkäisyä. Pohdin myös onnistuisiko ihan vain hypätä tunteella mukaan, antaa hetken viedä mennessään. Kykenisikö siitä edes saamaan pysyvämpää nautintoa kuin hetken humahtavan huuman… 

Viikolla, töiden ja arjen pyörittämisen jälkeen se tuntuu kuin pakonomaiselta suorittamiselta, ilman sen suurempaa tunnelatausta ja antautumista. Eikä sitä jaksaisi joka päivä pitemmän kaavan kautta tehdäkään. Viikonloppuisin, siihen olisi aikaa varattuna kosolti enemmän. Joskus siihen on vain varattava kokonainen päivä, joskus jopa kaksikin, mutta onneksi vuosimittarilla riittää suurajot vain kaksi kertaa!

Olen myös kuullut lohduttavia teorioita vanhemman väestön kokemuksista, että lasten kasvettua isommiksi – sen toteuttaminen helpottuu kuin itsestään. Viimeistään silloin, kun he ovat muuttaneet pois kotoa. Meillä siihen on vielä muutamia vuosia aikaa, joten eipä paljon lohduttanut. Kun taas toiset heilauttaa kintastaan ja sanovat, ”antakaa olla koko homma, ei se ole niin justiinsa”. No, mutta kyllä se nyt vaan on aika tärkeääkin kaksi, tai siis viisilapsisessa perheessä.

Oli se sitten niin tai näin, aina se muksahtaa ihan nurinpäin! Kodin kunnossapitäjinä, pyykkihuoltojoukkoina ja hellapoliiseina meillä kuten varmasti muillakin perheellisillä on oma ”tasapainottelu”-ohjelmanumeronsa arkielämässä, ei siitä ylimääräistä stressiä tarvitse vetää. Kunpa sitä vain osaisikin olla stressaamatta ja repimättä pelihousujaan, kun vastasiivottu on kuin justiinsa pommilla jysäytetty.

Tänään sain puhtaat matot lattioihin (monen viikon odottelun jälkeen), olen nyt kyllä syystäkin iloinen. Ainakin siihen saakka, kunnes niihin mäntysoopatuoksuisiin mattoihin ilmestyy ”en mä vaan äiti tiiä mikä toi on”-läiskät – näin tapahtuu yleensä päivässä parissa..

.