Silloin, kun lapset varttuu ja kasvavat pois kotoa, silloin kun jäämme kaksin.   

   Haluaisin jokaisen aamun alkavan pienellä kiireettömällä suudelmalla ja yhteisellä aamiaisella, suunnittelisimme ruuhkavuosien aikana mieleenjuolahtanutta matkaa – sellaisiin kolkkiin joissa kello olisi seisahtanut, voisi kävellä käsi kädessä ihastellen maailmaa ja sen ihmeellisyyttä.  Näkisimme ja kokisimme asioita, joita voisimme yhdessä muistella lastenlapsille leppoisilla eläkepäivillämme.  

Kun maailma olisi niiltä osin nähty, asuttaisimme jotain pientä osakekaksiota kaupungissa, mutta sydämemme olisi kuitenkin siellä jossain Lapin jylhissä maisemissa. Pieni kelohonkatalo, omavarainen elämäntapa, ulkoilumahdollisuuksien rajattomuus, tuntureiden raikas tuuli muistuttaisi vapaudesta humisten talon nurkissa. Valitsisimme sellaisen maatilkun, josta miehelle löytyisi kalaisat vedet ja laajat metsästysmaat, minulle marjaisat mättäät ja sienimaastot. Pihamaalla olisi tilaa savusaunalle, ei sen iso tarvitsisi olla – sellainen vain, jossa voisi käydä aina lauantaisin kylpemässä pitemmän kaavan kautta kynttilänvalossa ja hipsutella paljasjaloin pirttiin iltateelle kiikkustuoliin.   Kelohonkatalon pihamaalta löytyisi myös pieni ulkorakennus, jonne tulisi työtilat kättentöille. Siellä saisin ommella ja kutoa sukkia, kuunnella luonnon rauhallista eloa ja vilkuilla ikkunoista järvenrantaan aaltojen liplattaessa rantahietikkoon.