Tästä tulikin sattumalta länkkäriteemainen päivä. True Gritin katsastamisen lisäksi Anttilasta tarttui mukaan sekä Eastwoodin Armoton että vanha kunnon Huuliharppukostaja. Ja kyllä, tiedän vielä eilen uhonneeni, että ostoslakkoni pitää, mutta kerrankos sitä…

Kääntääkseni huomion musertavasta epäonnistumisestani varsinaiseen aiheeseen: Coenin veljesten uusin tuotos, Kova kuin kivi.

Täytyy myöntää, etten ole katsonut tämän uusintaversion alkuperäisteosta, vaikka länkkärit ovatkin hiipineet koko ajan lähemmäksi lempigenrejen listaani. Ehkä juuri tästä syystä pystyin katsomaan tämänkin tuotoksen avoimin mielin ja iloisin sydämin.

Ennen kuin paljastan mitään juonesta, täytyy keskittyä hehkuttamaan leffan castingia ja roolisuorituksia. Vanha veijari Jeff Bridges onnistuu erinomaisesti tasapainottelemaan jossain viinaanmenevän, ilkeän pyssysankarin ja sydäntälämmittävän pehmon välimaastossa, eikä Matt Damonkaan jää seinäkukkaseksi hykerryttävässä Texas Ranger-roolissaan. Yleisöstä huomasi kyllä, kuka oli Chuck Norris-vitsinsä lukenut. Potin korjaa kuitenkin kotiin suhteellisen tuntematon Hailee Steinfeld, joka IMDB:n yleissivistykselleni suoman suosiollisen avustuksen mukaan on tähän mennessä esiintynyt lähinnä tv-rooleissa. Steinfeldin rooli näsäviisaana, suorasanaisena Mattiena on nappisuoritus: läpikotaisin uskottava ja, uskomatonta kyllä, ei pätkääkään rasittava. Lapsinäyttelijöiden karsastajana tämä oli minulle erityinen voitonhetki. Lisäpojot myös Little Blackielle, joka onnistui uusimaan lapsuudentraumani Päättymättömästä tarinasta ja Artaxista. Jotkut teistä varmasti tietävät, mitä tarkoitan…

Itse elokuva kertoo Mattiesta, jonka isän paikallinen velmu tappaa ja painelee veriteon tehtyään pakoon intiaanialueelle. Mattie on päättänyt kostaa isänsä kuoleman hinnalla millä hyvänsä, ja palkkaa avukseen kaupungin kovimman palkkionmetsästäjän, juopon Rooster Cogburnin (Bridges). Heidän joukkoonsa lyöttäytyy myös omahyväinen Texas Ranger, LaBoeuf (Damon), joka on jäljittänyt ampujaa jo useita kuukausia. Matkan varrelle mahtuu kosolti suunsoittoa ja paukuttelua, hersyviä nauruja unohtamatta. Absurdeimmat kohtaukset tarjoillaan sivuhahmojen toimesta, jotka esiintyvät elokuvassa vain muutaman minuutin ajan ja keskittyvät olemaan mahdollisimman omituisia –  mikä parasta, tätä ei selitellä millään tavalla. Käteen jää lähinnä lievä wtf-olo sekä kasvoille leveä virnistys.

Coenin veljesten ote ei petä. Myönnän olleeni hieman pettynyt vähän turhan paljon hehkutettuun Burn After Readingiin, joka oli ihan hassunhauska teos, muttei yltänyt lähellekään edeltäjänsä tasoa – tosin No Country for Old Men onkin yhä True Gritinkin jälkeen lempiteokseni näiltä kahdelta.

Suositellaan nautittavaksi rennolla asenteella ja viskiä taskumatissa.

-S