Ihmisvihaajan tunnustukset
Sorry I Was a Buttfacessa osuvasti kuvattiin aihetta, joka puhututtaa paljon täällä introvertti-taloudessa. Kauheasta small talk- paineesta.
Viime kesänä Ilta-Sanomissa oli monta juttua siitä, kuinka suomalaiset eivät juttele naapureidensa kanssa, hyvä jos edes moikkaavat. Huoli epäyhteisöllisyydestä nousi siitä, mistä se aina nousee: joku ulkomaalainen (muistaakseni yhdysvaltalainen) oli traumatisoitunut suomalaisista naapureistaan, ja lopulta muuttanut pois. Tämän yhden kulttuurishokissa olleen tapauksen vuoksi jouduin koko kesän kestämään aiemmin ihanan anonyymeja ja hiljaisia, mutta nyt yhtäkkiä rupattelutuulisia naapureita. Onneksi kaamos hiljensi kaikki. Huh.
Taloyhtiömme yläkerrassa on pieni kuntosali. Ei mikään infrapunasaunalla varustettu korkealuokkainen sellainen, mutta kyllä se asiansa ajaa. Se on lähellä, ja ennen kaikkea siellä saa olla yksin. Paitsi silloin, kun ei saa. Se puhti, jonka voisin laittaa treenaamiseen, menee aktiivisesti kuvitellessa, ettei sitä toista henkilöä ole olemassa. Pahimmassa tapauksessa se toinen henkilö haluaa myös keskustella. Hirveää. Yksi päivä olin taas salihuoneessa ja ovi avautui kauhukseni. Näin vilauksen silmälasipäisestä laihasta pojasta, ja hetken katsoimme toisiamme silmiin. Ovi lämähti kiinni saman tien ja kuulin loittonevat askeleet portaikossa. Mä melkeen ihastuin.
Sanomattakin selvää, että välttelen pieniä putiikkeja. Tahtoisin tukea pienyrityksiä, mutta se siellä kohdattava sosiaalisuus on usein vaan liikaa. En halua keskustella myyjän kanssa jokaisesta esineestä, jota satun vilkaisemaan. En tiedä, miten keskustelun päätteeksi poistutaan ostamatta mitään. Siinä ollaan käyty jokainen esine, sää ja politiikka läpi ja sitten haluaisin lähteä. Saako sanoa vaan ”heippa!” ja juosta pois.
Lähimarketissa on eräs myyjäherra, joka on todella asiakaspalveluhenkinen. Hän tulee usein kysymään, tarvitsenko apua oikeiden vihannesten löytämisessä. Hän myös aina kyselee kuulumiset, ja kommentoi ostoksiani. Tunnen pientä syyllisyyttä tästä, mutta välttelen hänen kassaansa nykyään todella ovelilla taktiikoilla
Sitä sanotaan, ettei suomessa ole small talkia. Minä kohtaan sitä kaikkialla: mainituissa tilanteissa, takseissa, junassa, puistossa… En muutenkaan oikein ymmärrä small talkin kaipuuta. Ei se ole ihmisten aitoa kohtaamista, vaan ennalta sovittuja, neutraaleja fraaseja, jotka lausutaan oikeassa kohdassa. Sanoja, jotka eivät kerro sanojastaan mitään. En nauti puhumisesta niin paljon, että haluaisin jatkuvasti käydä läpi samoja asioita tilanteesta ja päivästä toiseen. Small talkin vihani ei johdu siitä, ettenkö sitä osaisi. Osaan olla todella korrekti ja hymyillä oikeissa kohdissa. Se turhuus ja kuluttavuus minua häiritsee.
En ole epäsosiaalisuudestani ylpeä. Eikä kukaan muukaan sitä ole kyllä kehunut. On ihmisiä, jotka kokevat asiakseen ”rohkaista” (ja lopulta pakottaa) juhlissa ryhmäleikkeihin siihen haluttomia henkilöitä. Epäsosiaalisuus koetaan joka paikassa ongelmaksi, vaikka kuinka muka ollaan jäykkyyttä suvaitsevassa Suomessa.
On minussa myös sosiaalinen puoli, ja olen nauttinut joistakin tuntemattomien kanssa käymistäni keskusteluista. Eräs koditon mies jutteli kanssani poikansa kuolemasta, vankilasta ja alkoholismista, ja koin saavani siltä keskustelulta jotain. Erään miehen kanssa juttelimme puistossa ihmissuhteista ja lapsista, ja se keskustelu jäi mieleen. Opiskelijalounasravintolassa keskustelin komean nuoren papin kanssa kiireettömyydestä. Humaltunut filosofian professori tarjosi junassa kaljan ja juttelimme lukemastani kirjasta. Ihan hauska heppu. Pidän yllättävistä, rutiinin rikkovista keskusteluista, joissa ei tarvitse yrittää olla neutraali ja normaali.
Miten saa lopettaa keskustelun? Saako sanoa ”hei kiva juttu, mutta minä en nyt oikeastaan jaksaisi jutella” tai ”voisitkohan mahdollisesti keskustella jonkun toisen kanssa”. Yksi vaihtoehto olisi toki johdattaa keskustelu itseään kiinnostaviin asioihin, mutta se on hankalaa, jos ei lähtökohtaisesti ole toisen seurasta yhtään mielissään.
Jos seuraavan kerran vaan sanon reippaasti ”hiljaa!” Uhkana tulla pidetyksi moukkana, mahdollisuutena oma etu ja hyvinvointi.