Haluan vielä jatkaa keskustelua, jota käytiin jo Matkamuistoja- sekä Äitiydestä -blogeissa. *

Vaikka muualla mediassa äitiyden rankkuuden tunnustus tuntuu olevan uutta ja uskaliasta, näyttää mielestäni blogeissa meininki melko avoimelta. Huomaan kuitenkin, että niin minä kuin muutkin äidit kokevat tarpeelliseksi jokaisen negatiivisen tuntemuksen jälkeen lisätä, kuinka oma lapsi on silti rakas ja kaiken tuskan arvoinen. Että nyt vähän ärsyttää, mutta en mä tätä oikeasti tarkoita! Hormonit ne vaan hyrrää! Jokaisen ikävän ajatuksen takana piilee syyllisyys: Olenko ihan huono äiti, jos en joka hetki osaa nauttia vauva-arjesta. Jotkut eivät koskaan saa lasta, ja tässä minä valitan pikkujutuista. Säälittää lapsi, kun en nyt oikein sydämestäni ole läsnä tässä heitetään pallo lattialle ja nostetaan se takaisin -leikissä. Vaikuttaakohan nää mun tekohymyt lapsen kehitykseen epäsuopeasti…

Äitiys on suuri käännekohta, joka muuttaa elämän täysin. Olet vastuussa uudesta elämästä, ja laitat omasi sivuun hetkeksi. Uskon, että suuri osa äideistä kipuilee asian kanssa. Olet saanut jotain tärkeää, mutta myös menettänyt paljon.

Yksilöllisyytesi kokee kolauksen, kun joudut laittamaan toisen tarpeet jatkuvasti itsesi edelle. Äitiyden tragedian voi tiivistää siihen hetkeen, kun hampaaton piraija on tiukasti kiinni rinnassasi, ja katsot kuinka ruokasi palaa (tai vaihtoehtoisesti kylmenee) parin metrin päässä, kykenemättä tekemään mitään asialle. Lisää tähän vielä pissahätä. Etkä koskaan tule saamaan ansaitsemaasi empatiaa tästä kidutuksesta.

Itsestäänselvänä pitämääsi tasa-arvoista vanhemmuutta ei ole olemassa. Kauniista ajatuksista huolimatta minun kehoani tarvitaan kahden tunnin välein, ei miehen. En ollut nähnyt hyvää ystävääni yli vuoteen, ja lopulta jouduin jättämään hänet yksin ravintolaan kaupungissa, jossa hän oli vieraana. Hän sai nauttia tunnin puhelintaan hermostuneena vilkuilevan, poissaolevan mutsin seurasta, joka lopulta pinkaisi paniikissa ulos, koska kotona odotti tuttipulloa hylkivä vauva. Hyvänä puolena mainittakoon, että sain ilmaisen taksimatkan, koska kuskin maksupääte takkuili ja ilmoitin, ettei boobseillani ole aikaa odottaa (vähemmän rehvakkain sanavalinnoin).

Koen vauvan rajoittavan yhteiskunnallista toimijuuttani. Itkevä vauva julkisessa tilassa ja sen tyynnyttäminen imettämällä ovat molemmat vääriä vaihtoehtoja. Minä en valitettavasti ole sellainen rohkea, asenteikas nainen, joka ei välitä muiden mielipiteistä. Asiaan ei auta, että onnitellessa jälkikasvusta muistetaan samaan hengenvetoon mainita ”Kunhan et sitten tuo sitä ikinä kirjastoon. Vituttaa vauvat kirjastossa. Ja ravintoloissa.”

Jos näistä asioista ei voida keskustella vähättelemättä tuntemuksia heti sen jälkeen, niin ei kenenkään tarvitse koskaan ottaa niitä vakavasti. Myös äidit ansaitsevat samoja oikeuksia kuin muutkin kansalaiset. Luvan lähteä kotoa ja käydä lainaamassa vaikkapa kirjoja ilman pahoja katseita. Myönnän tässä kohtaa, että ennen en ymmärtänyt miksi ne huutavat lapset pitää raahata mukaan supermarkettiin perjantaina kello neljä. Nyt olen löytänyt vastauksen: vasta siellä supermarketissa ymmärretään, että olemme supermarketissa lapsen kanssa perjantaina kello neljä. Vittu, ei taas.

Huonoja äitejäkin on, toki. Huonot äidit syntyvät kuitenkin teoista, ei ajatuksista. Suurin osa äideistä kykenee rakastamaan lastaan, ja toimimaan arjessa tämän mukaisesti. Ja silti voi joskus kaivata aikaa, kun sai miettiä ihan vain itseään.

Kuvituksena onnellisuutta ja rakkautta herättäviä kuvia, sekä ajalta ennen että jälkeen vauvan.

* Olen tuhlannut jo liikaa aikaa elämästäni miettimällä, miksei linkitys lilyssa onnistu. Eikä myöskään kopioiminen ja liittäminen. Arvostan neuvoja!