Poissa

Viimepostauksessa viittasin ajatukseen siitä, että äitiys määritellään poissaolona jostain. Nyt se tuntuu omassa elämässäni kovin konkreettiselta: on pieni lapsi, työt ja opiskelu, jotka kaikki syövät toisiaan. Miten onkaan niin, että ennen elämä liukui sulavasti paikasta toiseen, kunhan itse olin sen keskiössä. 

Etsin osa-aikatöitä, mutta sainkin kokopäiväisen. Taloudellisista syistä en uskaltanut kieltäytyä, ja onhan rahan puute kovin stressaavaakin. Nyt toivottavasti mahdollistan lapsen pysymisen kotona (isänsä kanssa) kauemmin kuin mitä se muuten olisi ollut mahdollista. 

Mutta. Ahdistaa silti. Mähän imetän vielä päivisin ja nyt joudutaan turvautumaan ensimmäisen kerran korvikkeisiin. Tätä ongelmaa ei olisi ollut, jos olisin ollut töissä vain muutaman tunnin kerrallaan. Lapsella on myös eroahdistusta, joten ajoitus on pielessä. Uskon tämän heijastuvan yöuniin, jotka taas vaikuttavat seuraavaana päivänä kaikkien jaksamiseen ja piiri pieni pyörii. 

Yritän ajatella, että tämä on vain parin kuukauden ongelma, jonka jälkeen helpottaa. Sentään lapsi saa olla toisen vanhempansa kanssa kotona. Ison kuvan kannalta tämä lienee paras vaihtoehto. Ja se raha. Ensimmäinen häämöttävä työpäivä tuntuu silti enemmän ahdistavalta, kuin iloiselta asialta. 

Tuli haikea olo, kun mietin, että lapsi on ollut yhdeksän kuukautta mun sisällä, yhdeksän kuukautta mun kanssa kotona ja nyt alkaa uusi aika. Ei olla kumpikaan vielä ihan valmiita.