Uupumus

Olen ollut kuukauden töissä. En ole varma, onko se hyvä juttu vai ehdoton virhe.

On tehnyt hyvää saada selkeä päivärytmi ja olla olemassa kodin ulkopuolella. On tehnyt hyvää saada positiivista palautetta. Ajatukseni ovat siirtyneet valoa kohti, kun koen pärjääväni ja tulevaisuuteen on taas helpompi uskoa.

Mutta vauva. Päivät vilkuilen kelloa ja piehtaroin syyllisyydessä. Googletan eroahdistuksesta kahvitauoilla. Hyvinhän hemmolla menee kotona isin kanssa, tietenkin. Mutta kyllä ero-oireilua on ollut.

Mulla on joskus aika pitkiä päiviä, joiden jälkeen tuntuu paskalta. Yritän ennen nukkumaan menoa parissa tunnissa antaa vauvalle kaiken sen hellyyden, minkä olisin halunnut antaa päivällä. Nyt piti ottaa sunnuntaiksikin töitä. Lauantait on vapaata, mutta lauantait on myös mun ainoa toivo saada opinnot joskus kasaan.

Vähän neuvoton olo. Ja unen tarve – se on kova. 

Haukkasin ehkä liian ison palan kerralla nyt, se on myönnettävä. Katkonaiset yöt, vauva, työt ja opiskelu ovatkin yllättäen aika stressaava yhdistelmä. En mä tätä kykene nyt analysoimaan tämän kummemmin. Ehkä huomenna vaan unohdan gradun, ja meen poimimaan omenoita hemmon kanssa.