Kun kerta toisensa jälkeen saa turpaansa rakkaudessa ja elämässä, on armollista uskoa kohtaloon. Tai mihin tahansa korkeampaan voimaan joka pitäisi ruorista tiukasti kiinni, kun itse vain räpiköi ja ajelehtii.

Kohtalo on armollisempi, sillä muuten joutuu ottamaan itse vastuun. Valta vaikuttaa on pelottavaa, koska silloin myös mokaa ihan itse. Kohtalon sijaan pelkkään itseensä uskominen on tuskallista, ja ironista kyllä saa uskomaan itseensä niin kovin vähän lauseen parren toisessa merkityksessä. Kyky vaikuttaa saa tuntemaan itsensä totaaliseksi surkimukseksi, joka ei millään opi ja toistaa vain samat virheet uudelleen ja uudelleen.

Kohtalo on kaikkitietävä voima, jolla on suurempi suunnitelma. Mulla ei ole mitään suunnitelmaa. Toivon tosiaan, että kohtalo on olemassa, jotta edes jollakin olisi suunnitelma. On turvallisempaa ajelehtia, jos joku ohjaa kurssia.

Kai siinä piilee myös uskontojen salaisuus, ihmisen syvässä tarpeessa luottaa johonkin järkeen kaiken järjettömyyden taustalla.

Pelkkään omaan päätöksentekoon nojatessa on niin kovin yksin, mutta toisaalta siinäkin piilee muutoksen mahdollisuus. Muutoksen, jonka voisikin itse laittaa alulle, eikä tarvisi odotella kohtaloa. Kohtalo kun on välillä niin pirullisen laiska ja hidas liikkeissään, ja odottavan aika on pitkä.

Haluan uskoa, että vastaus löytyy jostain sieltä väliltä. Että joku maailmanjärjestys katsoisi minunkin perääni, mutta voin vähän vaikuttaa itsekin. Että voin tehdä lupauksia uudelle vuodelle ja muuttaa kurssia ihan itsekin.

Kohtalo toimii kartturina, mutta minä ohjaan omaa laivaani. Voin heittäytyä tuuliajolle välillä ja levähtää, ja tarttua ruoriin taas kun jaksan. Voin pyytää apua jos en löydä oikeaa kurssia.

Mikä lohdullinen ajatus.

-Eve