(Tämä postaus on jo kesäkuussa kirjoitettu ja siis pitkään luonnoksena virunut. Tämä valottaa kuitenkin ajatuksiani ja korkeita odotuksiani Satuprinssin etsinnässä, joten päätin julkaista tämän. Jos joku viisaampi näitä lukee niin voi tulla vaikka kertomaan minulle, etteivät intohimo ja rakkaus ole sama asia vaan kannattaisi tyytyä Hyvään Kilttiin Mieheen, jos ylipäätään haluaa joskus pariutua. Sitten voi ainakin olla ihan onnellinen. Mutta kun yritin jo sitäkin, enkä tullut onnelliseksi. Päädyin vain satuttamaan Hyvää Kilttiä Miestä, joka ei olisi ansainnut sellaista kohtelua.)

****

Olin melkein unohtanut miltä se tuntuu. Oikeasti särkynyt sydän.

Sydänsurujahan on ehtinyt matkan varrella kertyä jos jonkinmoisia. Ajattelin, että mikä ei tapa se vahvistaa ja että olin jo vahvistunut niin paljon, että minähän en enää yhdenkään miehen perään jää itkemään. Olen vahva ja itsenäinen nainen, tunnen arvoni ja tiedän, että miehiä kyllä riittää maailmassa. Uusia tulee vastaan. En pode suhteen kariutuessa pelkoa, että jäisin loppuiäkseni yksin.

Ensirakkaus oli nuorena kova pala. Itkin viikkoja. Aika paransi ja myöhemmin ajattelin, että ensirakkaus oli se pahin, sillä olin kasvanut Disney-leffojen keskellä ja uskoin satuihin: ”Ja he elivät elämänsä onnellisina loppuun saakka.” Mielessäni ei ollut koskaan kai edes käynyt, että oma suhteeni voisi kariutua ja että se ensimmäinen ei olisikaan se oikea. Pidin itsestäänselvyytenä, että rakastumisen jälkeen elämä menee odotettua perinteistä polkua: yhteenmuutto, kihlat, naimisiin, lapsia… loppuelämä. Järkeilin, että ensimmäinen sydänsuru oli pahin juuri noiden odotusten tähden. Kun seuraavat sydänsurut eivät lyöneetkään maahan ja suhteista toipuminen kävi yhä helpommaksi, sain vahvistusta teorialleni.

Joskus ihmettelin ystäväpiirissäni sellaisten pariskuntien eroamista, joiden olin uskonut olevan aina yhdessä. Heillähän roihusi alussa niin voimakkaasti ja molemmat olivat selvästi umpirakastuneita toisiinsa! Miksi kukaan luopuisi sellaisesta? Ei sellaisen vastaan tuleminen ole itsestäänselvyys. Tottakai pitkässä suhteessa tulee laimeampia kausia eikä onnellisina loppuun saakka tarkoita pelkkää ruusuilla tanssimista. Mutta jos alussa välillänne on kipinää, niin se ei katoa vaan sen voi aina löytää ja sytyttää uudelleen. Pelkkää alkuhuumaa ei kannata etsiä uudelleen ja uudelleen, sillä se ei uudessakaan suhteessa voi kestää ikuisesti.

Ajattelin, että jos minulla olisi tuollainen suhde, niin en luopuisi siitä laimean kauden tähden. Ymmärsin, mitä etsin itse. Molemminpuolista vahvaa ihastumista, jota voitaisiin sitten syventää ja vaalia suhteessa. Minulla ei ollut pitkään aikaan, ehkä koskaan, ollut sellaista suhdetta, jossa olisin kokenut edes alkuhuuman olleen aidosti molemminpuolista. Niiden kanssa joihin olin itse ihastunut vahvasti, tunsin aina jollain tasolla, etteivät he vastanneet tunteisiini yhtä vahvasti. Joskus taas kokeilin suhdetta, jossa omat tunteeni eivät olleet täysillä mukana. Oli vain kerrankin mukavaa tuntea itsensä rakastetuksi ja voida luottaa, ettei mies katsellut muita vaan halusi vain minut. Sellaiset suhteet eivät lopulta kestäneet. Eivätkä myöskään sattuneet niin paljoa, sillä jollain tasolla tunsin aina, etteivät tunteet olleet molemminpuolisia ja tiesin olla odottamatta liikoja.

Miksi siis nyt olen rikki? Tuli vastaan se, mitä olin toivonut ja odottanut. Ihastuin täysillä ja myös mies osoitti tunteensa ja uskoin 100% varmaksi, että hänkin oli yhtä täysillä mukana. Pudotin kaikki muurini ja heittäydyin, ensimmäistä kertaa ensirakkauden jälkeen ja ehkäpä vielä vahvemmin tuntein. Turpiin tuli.

Mies muutti mielensä ja nyt olen aivan palasina. Miten voi koskaan enää luottaa, jos tunteet saattavat vain loppua kesken? No, itsepä tätä toivoin. Ja en kadu mitään, sillä mieluumin koen suuret tunteet hyvässä ja pahassa kuin elän laimeaa, tunnekylmää elämää. Olen onnellinen ja kiitollinen, että hän tuli vastaan. Että sain edes lyhyesti kokea, että suhde voi olla sellainen, molemminpuolinen.

Nyt vain en millään jaksaisi taas koota itseäni. Enkä jaksaisi odottaa taas puolta vuosikymmentä seuraavaa. Tiedän että silti odotan, sillä tämän jälkeen en ainakaan voisi tyytyä mihinkään vähempään. Jospa seuraava vielä kestäisi…

Oma lempilyriikkani ja elämänviisauteni on Haloo Helsingin biisistä:

”Ei rakkaus käyttämällä kulu, se vahvistuu.”

-Eve