Poikatyttö

Olen aina ihaillut poikatyttöjä. Nyt olen pikkuhiljaa tajunnut, että minähän olen sellainen itse. Tottakai  meikkejä ja mekkoja tulee vielä käytettyä ja on ihana laittautua ja näyttää hyvältä, mutta arkeni look alkaa vaateprojektin myötä koko ajan muuttumaan mukavammaksi ja vähemmän ulkonäköpaineettomammaksi. Sitä helposti unohtaa itsensä kun yrittää täyttää muiden odotuksia itsestään. Olen haaveillut siilitukasta niin kauan kuin muistan. Monesti olen miettinyt, miten vapauttavaa mahtaisi olla vetäistä koko pää koneella. Kuitenkaan en ole ikinä uskaltanut toteuttaa haavetta. olen ajatellut näyttäväni ihan pojalta, olen miettinyt, miten kalvakalta näyttäisin ilman hiuksia jne.

Tällä viikolla minä vihdoin rohkenin. 9 millin sänki lukuunottamatta pientä otsista ja korvatöyhtöjä tuntuu uskomattomattoman hyvälle! (Instagramista löytyy kuva)

Minua on vasta kerran luultu pojaksi. 😀 Mahtavaa! Ja ei tämä ei ole vienyt naiseuttani tai saanut minua tuntemaan oloani vähemmän kauniiksi. Ehkä se  alkaa viimein iskostua päähäni, että se sisäinen hyvä olo on se asia mitä kannattaa etsiä, ei ulkoista.

Mistähän se johtuu, että lyhythiuksisia naisia kuitenkin on niin vähän keskuudessamme. En ole koskaan saanut kasvojani yhtä kauniisti esille kuin nyt. Ja onhan se helppoa kun ei todellakaan tarvitse miettiä, miten ne hiuksensa laittaa.

Mutta onko pelko siitä, että ”miehet ei halua ja naiset ei ymmärrä” aiheellista? Itse ajattelen asian niin, että jos joku ei halua läheisyytteeni punkkilookkini vuoksi, ei hän varmasti ole sen arvoinen. Olen lähiaikoina oppinut sen, että miten erilaisia me ihmiset olemmekaan, niin kun toisessa näkee ne hyvät asiat ja arvostaa niitä niin monia ”huonojakin puolia” voi antaa anteeksi. Kuitenkin me loppujen lopuksi olemme yksilöitä ja parhaiten se tulee esiin asioissa, joissa ajattelemme tai käyttäydymme eritavalla kuin läheisemme. Se, että osaammeko nähdä kokonaisuuden toisissamme ratkaisee.