Lueskelin Fitness Führerin kirjoituksen Pari ajatusta lihavuudesta, mielenterveysongelmista ja syyllistämisestä

jossa kerrottiin tästä kannanotosta: Opiskelijoiden Liikuntaliitto – OLL:in ja Syömishäiriöliitto – SYLI ry.:n kannanotto ulkonäön ja estetiikan korostumisesta urheilun ja liikunnan piirissä.
FF oli poiminut muutaman olennaisen pointin bloggaukseensa, mutta koska te kaikki voitte lukea alkuperäisen FF:n bloggauksen tuosta ylhäältä, poimin itse vain yhden asian: ”laihuus symboloi älyä, elämänhallintataitoja ja kurinalaisuutta, kun taas lihavuus nähdään laiskuutena, tyhmyytenä ja jopa koomisuutena. – – Asiakeskeisissäkin medioissa lihavuudesta ja lihavista ihmisistä puhutaan usein alentavasti.”

Näinhän se pelottavan usein on. Lihava ihminen on laiska, tyhmä ja saamaton, joka oikeasti laihtuisi, jos vähän yrittäisi. Yleensä lihavat ihmiset nähdään elämäntavoiltaan sellaisina, jotka liikkuvat korkeintaan sohvan ja jääkaapin väliä ja joiden ruoka koostuu sipseistä, karkeista ja pikaruuasta, kuten hampurilaisista ja pizzoista. Lihava on sellainen ihminen, jonka kilojen syytä on kansanterveyden romahtaminen, terveyskeskusmaksut ja verokantojen kiristäminen. Koska se on lihava ja on koko kansakunnan velvollisuus saada nämä ihmiset tajuamaan, miten hirvittäviä ihmisiä he ovat ja saada ne laihtumaan. Yleensä nämä näin ajattelevat ihmiset kuitenkin suhtautuvat esimerkiksi tupakkaan ja alkoholiin paljon löysemmin, sellaisena ”No omapa on kehoni!” -ajatuksena. Se on jotenkin sallitumpaa, kuin karkki tai pikaruoka.

Vertailun vuoksi:
– Fazerin Marianne-karkkipussi = n. 880 kcal
– 12-pack keskiolutta = n. 2500 kcal

Jos lihava syö Marianne-karkkipussin, niin se on tyhmä ja iljettävä läski, joka ei yhtään ajattele mitä se suuhunsa pistää.
Jos naapurin Pete kiskoo perjantain kunniaksi mäyräkoiran kaljaa, niin sillä on varmaan vähän darraa huomenna, hekoheko. Myöskin krapulamätön hakeminen on ihan sallittua, ei kukaan tule siitä laskemaan kaloreita ja kehottamaan lenkille.
Sekä lihavuus että päihteet ovat epäterveellisiä, mutta lihavuuteen tunnutaan suhtautuvan paljon kielteisemmin, kuin vaikkapa päihdekäyttöön.

Monet ihmiset tuntuvat myös ajattelevan, että lihavalle on ihan ok kommentoida kaikkea, etenkin tuntemattomalle sellaiselle. Jos näkee lihavan lenkillä, niin sillehän kannattaa ehdottomasti huutaa esimerkiksi Juokse, läski! Juokse! koska se vaan motivoi sitä yrittämään kovemmin. Myös Mäkkärissä käyvälle lihavalle on ihan ok sanoa, että se näyttää siltä, ettei sen tarttis kyllä syödä yhtään enempää. Nämä kommentit perustellaan sillä, että mä oon vaan rehellinen, vaikka kommenttien kohteena oleva ihminen varmasti useimmiten tiedostaa oman kokonsa.Mun mielestä se nimittäin kuuluu ihan kotoa opittuun peruskäytökseen, että pääsi sisällä saat ajatella ihan mitä tahansa, mutta kaikkea ei tarvitse suoltaa ulos. Eikä ainakaan päin toisen naamaa. On olemassa rehellisyyttä, mutta on olemassa myös hienotunteisuutta ja törkeyttä.

Ollaan kaikki vain tyytyväisiä omiin vartaloihimme ja annetaan toisten kantaa kilonsa ja vartalonsa kuten haluavat.
Se ei kuitenkaan ole keneltäkään pois, mikäli naapuri on + / – 10 kiloa ihannepainostaan tai minun painostani.

Mikäli laihtuminen olisi helppoa, meillä ei lihavia olisikaan. Ilta-Sanomissa on ollut keskustelua Hesarin uutisesta, jossa pohdittiin, mitä pitäisi tehdä kun puoliso ei enää sytytä. Ohessa pari poimintaa siitä:
”Puolisoni oli hoikassa ja treenatussa kunnossa alkujaan. Viisi vuotta myöhemmin ei enää pidä itseään kunnossa. Aiemmin hän painoi noin 60kg ja olu 170cm pitkä ja nykyään 15 kg lisää. Ikää molemmilla 23v.”
(170cm x 75kg on mun mielestä vielä ihan hyvä)
”Ex-tyttöystäväni lihoi kuuden vuoden suhteen aikana 10 kg. Sanomattakin selvää, että hän ei tämän jälkeen ollut silmissäni enää yhtä seksikäs.” (Apua, kuudessa vuodessa 10 kiloa. Eli noin 1,5 kiloa vuodessa. Monet naiset lihoo 9kk raskauden aikana tuon määrän.)

Mun mielestä ihmiset ei täysin ymmärrä sitä, että mikäli on ruvennut seurustelemaan jonkun kanssa kaksikymppisenä, totta kai se näyttää erilaiselta vaikka nelikymppisenä. Kenenkään ei voi olettaa pysyvän täysin samassa kunnossa ja samoissa mitoissa koko elämäänsä. En minäkään toki pitäisi siitä, että aviomiehestäni tulisi kaljamahainen sohvaperuna, jolla ei ole mitään intoa enää huolehtia ulkonäöstään ja hygieniastaan. Mutta jos mies lihoisi vaikka 6v suhteen aikana sen kymmenen kiloa, säilyen silti sellaisena ihmisenä, johon rakastuin (jatkaisi esimerkiksi yhä harrastuksiaan, eikä alkoholisoituisi) niin en usko, että se vaikuttaisi rakkauteeni mitenkään. Rakastun kuitenkin siihen ihmiseen, en sen kiloihin tai ulkokuoreen.