Epäonnistunut pyhiinvaellus

Viimeviikkoisen hotellin ikkunasta näkyi risti kukkulan päällä. Aika pian huomasimme, että ihmiset kävelivät sinne ylös, mitä ilmeisimmin siis tekivät pienen pyhiinvaelluksen. Osa toki hiihteli sinne ihan muuten vain, mutta osalla retkellä tuntui olevan hengellisempikin merkitys, he esimerkiksi polvistuivat ristille. Aika pian keksimme myös, että tokihan sinne täytyy kiivetä.

Ajattelimme, että valmistauduimme hyvin. Lähdimme aikaisin aamulla, tai no aikaisin ja aikaisin. Otimme mukaan juotavaa, tai siis pillimehut. Jätimme rattaat hotellille, kun ei niitä pystyisi työntämään ylös rinnettä. Ei muuten neljävuotiastakaan ilman pyöriä alla ihan helposti työntänyt…

Ai ei näytä korkealta tässä? No ei se meistäkään näyttänyt.

Pienempi lapsista kaatui ensimmäisen kerran ennen kuin olimme edes rinteellä. Sen jälkeen lapset itse asiassa kapusivat yllättävän ketterästi, mutta minä tulin hengenhädässä siinä perässä: Älkää menkö siihen reunaan! Varovasti nyt! Enkö minä sanonut, että pysytte sisäreunalla! Älä kaadu! Jos sain lapset sisäreunaan, panikoin siitä, että kohta ylhäältä tulee jokin kivivyöry. Lisäksi olin jotenkin unohtanut sen, että minulla on korkean paikan kammo. Ajattelin vain, että olisi kivaa liikuntaa kiivetä ylös. Kivaa liikuntaa, just joo.

Puolimatkassa. Tähän se sitten jäi.

Pyhiinvaelluksen on käsittääkseni tarkoitus olla uhri. Siinä uhrataan aikaa ja vaivaa. Lisäksi reitillä varmaankin muistellaan Jeesuksen kärsimyksiä, mikäli pyhiinvaellus on kristillinen. Emme siis päässeet ylös asti, koska emme viitsineet  tai uskaltaneet. Oli liian ahdistavaa väijyä sitä, tippivatko lapset tai jäävätkö he maanvyörymän alle. Ja tosiaan se korkean paikan kammoni ei auttanut asiaa. Matkalla mietin, että pyhiinvaelluksen pointtihan olisi vaikeuksista huolimatta tehdä koko reissu. Muutenhan se ei olisi uhri, ja oikeat pyhiinvaeltajathan vaikka kierivät loppumatkan Jerusalemiin tai minne nyt menevätkin. Toisaalta ajattelin, että johan tässä meni aikaa, lapsilta menee hermo ja kyllä tässä on kärsimyksiä muisteltu. Tai jos ei muisteltu, niin ainakin ennakoitu kaikkia mahdollisia äidin kauhuja. Että ehkä se oli sellainen Maria-henkinen vaellus sitten.

Myöhemmin mies juoksi ristille asti, sinne meni ihan helppo tie toisella puolen kukkulaa. Ehkä tässä oli jokin opetus. Jos keksitte mikä, niin kertokaa minullekin.

***

We tried to do a ”pilgrimage” at Patalavaca. The road was more difficult than I tought and I was too worried of  my kids all the time, so we didn’t get to the top of the hill to the cross that stood there. A few days later husband found an easier route – and ran there. How typical.