Kateudesta

Lilyn toimitus haastoi kertomaan kateudesta. Itse en hirveästi välitä kateudesta sanana, se tunnutaan käsittävän niin väärin.

Yksi raivostuttavimpia juttuja netin keskustelukulttuurissa on kateuskortin heiluttaminen. Keskustelun osapuolen väittäminen kateelliseksi on ylimielistä: siinä kieltäydytään ymmärtämästä toisen näkökulmaa, ja lisäksi nostetaan itseä. Kunnon ihminenhän ei tunne kateutta, joka nousee huonosta itsetunnosta, katkeruudesta ja siitä, että on ikävä ihminen. Joopajoo.

On tietysti järkevää pidättäytyä esimerkiksi toisten elämäntapojen tai vartaloiden arvostelusta ylipäätään, mutta jokainen liikutkohan sä vähän liikaa ja eikö tuommoinen ruokavalio ole hankala -kysymys ei todellakaan kumpua kateudesta. Sama koskee muita elämänalueita. Totta kai on kivempi ajatella, että kuvista ei tykätä somessa siksi, että katsojat tikahtuvat kateuteen kuin siksi, että julkaistut kuvat eivät kiinnosta ketään.

En usko että ihmiset ovat ollenkaan niin kateellisia toisilleen kuin nykyisin ajatellaan. En, vaikka itse olen kateellinen hyvin monista jutuista. Tarkoitan sitä, että kateus-termin voi ymmärtää monella tavalla. Nykyisin sitä pidetään elämän myrkyttävänä voimana, josta valitset itse oman todellisuutesi -somevalaistunut tyyppi on hyveellisyydessään päässyt kokonaan eroon.

Tuo on vähän turhan voimallinen käsitys. Itselleni kateus on ikäänkuin tuulahdus, joka pyyhkäisee mieleni läpi silloin, kun joku yllyke sen sinne ajaa. Se ei ole mikään syöveri, jonne jäisin päiväkausiksi, eikä mikään myrkkypilvi, joka varjostaisi suhtautumistani kateuden kohteeseen. Yleensä se on tullut ja mennyt hetkessä.

Sille ei myöskään ole yhtä syytä, toisin kuin väitetään. En todellakaan haluaisi kaikkea kadehtimaani oikeasti itselleni. Tunnen pienen hetken lähes fyysistä kateutta kun kuulen jonkun tuttuni olevan raskaana tai nähdessäni vastasyntyneen. Silti en halua enempää lapsia, vaan kaipaan jotakin, mitä minulla on ollut, mutta ei tule olemaan enää. Tunteella ei ole mitään tekemistä sen laukaisijan kanssa.

grumpy-cat-paidassa-teksti.jpg

Mökökissa on saleen vaan kateellinen. Kuva täältä.

Katkerimpia kateusmaisia tunteita koen silloin, kun joku saa jotain sellaista, mitä minä olen aina halunnut, jonka eteen olen tehnyt hirveästi töitä, ja jota en ole kuitenkaan saanut. Mutta tarkalleen ottaen tämä ei mielestäni ole kateutta. Se on pikemminkin pettymystä, vaillejäämisen tunnetta ja kokemusta epäoikeudenmukaisuudesta. Tällaista ”kateutta” pidetään usein hirveimpänä, ja sen kokijaa valistetaan, että ”Ei muiden onni ole sinulta pois.” Miten niin ei? Monessa tapauksessa on, sillä esimerksi projekteja, työpaikkoja ja apurahoja on rajallinen määrä: joku saa ja joku jää ilman.

Toinen kammottavan ylemmyydentuntoinen ja epäempaattinen väite on, että kateellisen tulee vain yrittää enemmän, jotta hän voi saavuttaa haluamansa. Mitä jos hän on jo yrittänyt ja yrittänyt, kaikin mahdollisin keinoin? Silloin kun kohteena on jokin, mitä teoriassa riittää monille – puolisoja, lapsia, ystäviä, unelma-asuntoja – on vaikea nähdä muiden saavan jotakin, mitä itse on tavoitellut. Ja ennen kaikkea on vaikea hyväksyä, miksi itse on osaton sellaisesta, mikä on monille muille itsestäänselvyys. Omituisempaa se olisi, jos se ei liikuttaisi.

Loppukevennyksenä vielä pari asiaa, joista olen kateellinen:

Notkeus

Joudun tekemään tolkuttomasti hommia saavuttaakseni edes kohtalaisen notkeuden, ja olen todella kateellinen kaikille, joille se on helppoa. Eikä mitään kovalla työllä kaikki on mahdollista -latteuksia tähän, kovalla työllä saa revähtymiä ja sitten ollaan entistä kauempana tavoitteesta, tiedoksi vaan.

Nopeus

Sama juttu, en saa nopeutta sitten millään. Todella monien perustreenivauhti on luonnostaan se, mitä itse pystyn pitämään yllä minuutin, vuosien treenauksen jälkeen. Tämä on vain yksinkertaisesti väärin!

Kaikessa kehittyminen

En voi käsittää, miten jotkut pystyvät yhtä aikaa kehittämään edellämainittujen lisäksi voimaa ja herra ties mitä. Itse taannun kaikessa muussa kun vähänkin painotan jotain toista ominaisuutta.

Joku, joka kuvaa (ja hyvin)

Kadehdin älyttömästi bloggaajia, joilla on joku, joka ottaa heistä (hyviä) kuvia. Meillä siitä on aina tolkuton vääntäminen, kun kuvien ottaminen on muka niin raskasta ja aikaavievää. Lisäksi kuvaajani väittää, että näytän kaikissa kuvissa ihan urpolta siksi, että olen luonnossakin sen näköinen. En muuten ole.

Työ

Se riipii, että joillain ihmisillä on kiva työ, josta saa riittävästi rahaa, on kivoja työkavereita ja lomiakin, ja jota voi pääasiassa tehdä vain tiettynä aikana. Se, että kerää toimeentuloa sieltä sun täältä, ja mitä milloinkin, on aika kuormittavaa. (Jos sinulla on tarjota tai vinkata minulle jotain mielellään sekä viestintään että liikuntaan liittyvää hommaa, sähköpostisoitteeni löytyy oikeasta yläkulmasta!)

Viherpirtelöitä vaativa kroppa

Tai ainakin sellainen, joka vaatii viherpirtelöitä sen verran kovaäänisesti, että se peittää Nutellanvaatimishuudot. Tietysti huomaan, että voin paremmin kun syön terveellisesti ja liikun paljon, mutta se ei kuitenkaan ole minulle luontaista, vaan vaatii tietoista toimintaa. Luonnollinen asentoni ei ole olla liikkeellä vaan makuulla, ja vaistonvarainen ruokavalioni koostuisi Nutellan lisäksi vehnäoluesta.

Jumppapirkkomainen pirteys

Haluaisin olla tyyppi, joka lähtee AINA innosta hihkuen treenaamaan ja on KOKO ajan niin POSITIIVINEN. Koska kaikki tykkäävät sellaisista tyypeistä, ja heillä on aina niin IHANAA ja KIVAA ja ENERGISTÄ ja he ovat niin INSPIROIVIA!

Siisteys

Haluaisin elää jatkuvasti siistissä kodissa. Jotta se olisi näissä oloissa mahdollista, pitäisi siivota joka päivä, ja aika lailla enemmän kuin pari minuuttia. Joten voisinpa olla sellainen tyyppi, jonka mielestä reipas siivoaminen joka päivä olisi oikein mukavaa ja rentouttavaa puuhaa!

Lahjat

Naistenlehdistä ja blogeista olen lukenut, että joillain ihmisillä on sellaisia puolisoita ja vieläpä ystäviäkin, jotka antavat heille merkkipäivinä (tai jopa muuten vaan) designia, Cartierin koruja, matkoja ja lahjakortteja Chanelille. Että voisitte kyllä lähipiirissäni vähän ryhdistäytyä. (Tai hommatkaa minulle edes tuollainen Grumpy Cat -pehmolelu. Ja sellainen paita, jossa lukee Mee horo duuniin.)

***

I think being envious is often misunderstood. To my opinion, it’s just normal to feel disappointed and bitter if you lack things that most people can take for granted.

Kommentit (25)
  1. Täytyy kyllä sanoa, että haluaisin itselleni juuri sen viherpirteöitä janoavan kropan enkä tällaista, jota roskaruoka ja karkit kiinnostavat eniten 🙂

  2. Ai että kun tuo ”viherpirtelöitä vaativa kroppa” kolahti!! Olen niiiiin kateellinen näille tyypeille, jotka ihan tosissaan inhoavat kaikkea rasvaista ja suolaista ja suklaista ja epäterveellistä. Että kun oikein oksettaa jos vahingossa jotain sellasta suuhunsa tunkee. Enpä siinä kyllä viitti yleensä alkaa hehkuttamaan, että ai jaa, ei mua vaan, mä voisin elää pizzalla ja suklaalla.. (epäilen kyllä ajoittain, että nämä tyypit eivät ole 100 % rehellisiä näissä jutuissaan 😉 ) Mutta ehkä vielä enemmän kuitenkin olen kateellinen niille tyypeille, jotka vetävät kaikenmaailman karsut naamariin riemuissaan samaan aikaan hehkuttaen kuinka eivät todellakaan jaksa treenata tms. ja painavat sen 50 kg vuodesta toiseen 😀 Jep, olipa ihanaa vähän purkaa tätä kateutta!

    1. 😀 Joo siis mun on niin vaikea uskoa näitä ”en pidä mistään epäterveellisestä” -juttuja! Että mikä luonnonoikku sä olet, miten voi olla ihmislajissa tähän asti säilyneet tuollaiset geenit?!

      Ja siis todellakin haluaisin syödä mitä tahansa miten paljon tahansa ilman, että siitä lihoisi hullun lailla tai tulisi huono olo. Toinen raivostuttava ihmisryhmä ovat nämä ”mulle ei tule krapulaa”, pahimmassa tapauksessa jatkavat että ”älä juo niin paljon”. Aaarrgh, mulle tulee krapula puolikkaasta ykkösoluesta 😀

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *