Lahjattomien olisi syytä harjoitella eli Las Palmasin maraton

Jos olet koskaan miettinyt, miltä maratonilla tuntuu siinä vaiheessa kun takana on 28 kilometriä ja edessä 14, voin kertoa sinulle. Se tuntuu täsmälleen tältä:

Ei paljon naurata.

Ei, anteeksi. Huijasin. Se tuntuu tältä silloin, kun se tuntuu pahalta. Olen ollut neljä muuta kertaa 28. kilometrikyltin kohdalla, jos en nyt iloisena ja hyvinvoivana, niin ainakin varmana selviytymisestäni. Kuten varmaan huomasit, tällä kertaa en ollut varma mistään.

Lähdin matkaan luottavaisin ja positiivisin mielin. Starttia odotellessa juttelin suomalaisen ”Mömmön” kanssa ja olin kaikin puolin hyvissä fiiliksissä. Laukauksen kajahdettua välttelin katsomasta kilometrimerkkejä ja seurailin kanssajuoksijoita sen sijaan. Juoksu ei tuntunut missään. Olin matkassa ilman kelloa ja sykemittaria, ja arvioin eteneväni ihan normaalia maratonvauhtiani, reilun kuuden minuutin kilsoja.

Aika pian kävi ilmi, että kilometrimerkkejä ei ollut juuri missään. Yritin katsella kelloa kadunvarsilta, mutta ne näyttivät eri aikoja. Ensimmäinen sienipiste tuli ja meni, samoin ensimmäinen juomapiste. Sää oli erinomainen, juoksu kulki ja kaikki oli hyvin.

Tai kaikki oli hyvin, kunnes tulin kahdeksannen kilometrin kohdalle. Yhtäkkiä en jaksanut liikkua. En jaksanut pitää silmiäni auki, tuntui kuin niissä olisi hiekkaa. Oli vaikea hengittää. Keuhkoputkissa kirveli. Odotin epätoivoisena juomapistettä. Siellä en meinannut saada urheilujuomaa alas. Kurkussa tuntui olevan pala, jalat painoivat tolkuttomasti.

Olin niin väsynyt. En jaksaisi enää.

Olin toki kuullut niin sanotusta seinästä, johon maratoonari noin kolmenkymmenen kilometrin kohdalla juoksee. En ollut kohdannut sitä koskaan aiemmin. Enkä tiennyt voisiko tätäkään kutsua seinäksi, olinhan juossut vasta kahdeksan kilometriä. Eikä tämä ollut mikään seinä. Pikemminkin muuri, paksu sellainen.

Voimani olivat aivan lopussa.

Tästä ei tulisi yhtään mitään. Päätin keskeyttää puolimatkaan, tavarani olisivat siellä.

Ei itse asiassa yhtään.

Etenin hitaasti ja heikoissa voimin, tietämättä aikaa ja matkaa. En jaksanut edes välittää niistä. En jaksanut välittää mistään. Koska minulla ei ollut kelloa eikä kilometrimerkkejä näkynyt, en pystynyt päättelemään vauhtiani. Olin ohittanut kympin jo jonkin aikaa sitten, olin hyvin voipunut, ja nämä maisemat ovat lähellä maalia, joten olin varmaan jossakin 18 kilometrin kohdalla.

Ei, ohitin vähän aikaa sitten sienipisteen. Mikä tarkoittaa, että juomapiste olisi noin kahden kilometrin päässä. Ja koska ne olivat viiden kilsan välein, olisin…

Matkalla viidentoista kilometrin juomapisteelle.

Ohitin sen ärsyyntyneenä. Join, söin banaania. Olin ehtinyt iloita siitä, että reitti ei mennytkään suuresti kammoamalleni teollisuusalueelle, mutta uusi oli ehkä vielä pahempi. Ees ja taas rantabulevardin nurkilla niin, että koko ajan pystyi näkemään, miten pitkään yhteen ja vielä toiseen suuntaan olisi edettävä. Raahauduin hitaasti ensin reitin yhteen nurkkaan, ja sitten takaisin. Kolmannella kerralla olin rantabulevardilla asti. Siellä tarrasin kolmen suomalaismiehen peesiin sanomatta mitään. Ajattelin, että he kiskoisivat minut puolimatkaan asti, jonne sitten jäisin.

En muistanut miten pitkä se bulevardi on. Aivan tolkuttoman pitkä.

Yhtäkkiä edessäni oleva vapaaehtoinen alkoi huitoa ja ohjata meitä kadun vierustalle. Takaa kuului hälytysajoneuvon ääni, ja ajattelin, että jotakuta tuodaan ambulanssilla. Takaa tulikin poliisi, ja sen jälkeen aika-auto. Maratonin ykkönen meni ohi että hujahti, ja toisena oleva hetken kuluttua perässä.

Siinä vaiheessa ensin vähän nauratti. On hauskaa olla samalla reitillä tosi kovien juoksijoiden kanssa. Sitten ei enää naurattanutkaan. Nuo tyypit olivat jo juosseet koko matkan! Ja aika-auto näytti 2:11 ohittaessaan minut. En ollut edes puolimatkassa, ja aikaa oli mennyt oletettavasti kaksi tuntia ja seitsemän minuuttia.

No samapa se, tavarani olisivat enimmilläänkin kilometrin päässä, ja sinne minäkin jäisin.

Etenin jo helpottuneena kohti maalia. Mutta tällä kerralla puolikkaan ja kokonaisen juoksijat ohjattiinkin eri reiteille, enkä päässyt pois omaltani! Puolimatkaa ei oltu edes merkattu mihinkään! Jatkoin lannistuneena eteenpäin. Pitäisikö nämä nyt juosta loppuun asti?

En myöskään ollut nähnyt perhettäni. He eivät olleet alkumatkassa eivätkä puolimatkan kohdalla. Ehkä he olisivat vähän matkan päässä? Varmaan aivan pian.

23 kilometriä juostuani mietin, että jäljellä olisi enää 19. Pari hassua kilsaa. Enkö muka jaksaisi juosta niitä? Muutama kilometri, miten niin en muka pystyisi?

Maalialueella oli pyörinyt finisher-paitaisia tyyppejä mitalit kaulassaan. En saisi kumpaakaan jos keskeyttäisin. Halusin paidan. Ja mitalin!

Jatkoin eteenpäin. Olo oli todella hankala. Voimia ei ollut lainkaan, raahustin eteenpäin. Koko maraton kävi suunnattomasti hermoilleni. Halusin asettua tien viereen maahan makaamaan ja itkemään. Halusin pysähtyä vapaaehtoisten luo ainoastaan valittamaan sitä, miten hirveää koko juoksu oli. Siis tiedätkö sinä miten kamalaa tämä on! Tässä ei ole mitään järkeä! Mitään!

Odotin kiihkeästi myös perheeni näkemistä, samasta syystä.

Lopulta he olivat edessäni, ja juoksin kovempaa pelkästään siksi, että pääsisin nopeammin valittamaan. Ulinaani ei otettu todesta. Enää 28 kilometriä jäljellä!, minua kannustettiin. Sain kohtauksen. Missä helkutissa oikein olin? Lopulta tajusin, 28 kilometrin kohdalla. Melkein kolmessakympissä. Parkumiseni oli pelästyttänyt lapset, nyt pitäisi jatkaa jo siksi että he huomaisivat, ettei tämä niin paha juttu ole.

Siitä huolimatta, reippaasti vaan eteenpäin. ”Reippaasti.”

Mutta mikä pettymys oli, kun huomasin, että 28. kilometrikyltti tuli edessäni vastaan. Olin ymmärtänyt jo ohittaneeni sen.

Neljätoista kilometriä jäljellä. Kohta kolmekymmentä täynnä. Enää 12 siitä, se on hyvin vähän. Kyllä ne nyt juoksee miten tahansa. Jos keskeytän, niin opetan lapsille, että voi ihan hyvin luovuttaa jos asiat ovat vähän hankalia. En halua tehdä sitä.

Lähestyn vanhaakaupunkia. Maali tuli ennen heti sen jälkeen. En tykkää tästä uudesta reitistä, niin paljon vielä jäljellä. Jokaiseen kohtaan kroppaani vyötärön alapuolella sattuu, ja osaan ylempänäkin. Otsallani on kylmää hikeä.

Vauhti tuntuu tolkuttoman hitaalta, mutta yritän pitää muutaman edessäni juoksevan edelleen näköpiirissä. Siellä on lihaksikas tumma mies, vanhempi tanskalainen, joka pysähtyy koko ajan venyttelemään, sekä kahden nuorehkon naisen parivaljakko, joka vaikuttaa olevan erinomaisissa voimissa.

Vanhankaupungin mäessä ohitan tumman miehen. Onpa hän hidastunut. Varmaan ne näyttävät lihakset, ihan turhaa painolastia. Hetken päästä ohitan paikalleen pysähtyneen, kramppien vaivaaman tanskalaisen. Hän lähtee jälleen liikkeelle, ja juoksee ohitseni.

Vähän ajan päästä ohitan tanskalaisen jälleen, ja tällä hetkellä hänkin juoksee. Uskon, että hän ottaa minut hetkessä kiinni, vaan en näe punavalkoista juoksupaitaa enää reitillä. Sen sijaan näen virkeät nuoret naiset. Ja juoksen ohi. He olivat niin reippaita! Mikä ihme noihin kaikkiin nyt iski?

Kilometrikylttejä ei edelleenkään ole, mutta nimeäni kuulutetaan aution torin vieressä. Voisiko olla, että siinä meni kolmekymmentä?

Jatkan eteenpäin. Olen hakannut eteeni noussutta muuria jollain tosi surkealla välineellä, ehkä kynsiviilalla, reilusti yli kaksi tuntia, yli kahdenkymmenen kilometrin ajan. Näyttää vähitellen siltä, että siinä alkaa olla säröjä. Jatkan.

Näen maahan maalatun 32 kilometrin merkin. Kaksikymmentäneljä kilometriä nitkutettuani muuri hajoaa.

Pääsin läpi.

Alkaa voimakkain sade, mitä olen Kanariansaarilla koskaan kokenut. Ihan oikea sade, ja minulla on aurinkolasit ja hihaton toppi. Kylmä hikeni katoaa, on vain kylmä. Käsittämättömän kylmä!

Jostain syystä se ei tunnu haittaavan. Kuten ei sadekaan. Juoksu sujuu lopultakin. Ei tässä menisi pitkään enää, pahimmillaankin puolitoista tuntia.

Viimeinen kymppi ei ole helppo, mutta ohitan useita juoksijoita, ja vielä enemmän kävelijöitä. Mukaan lukien sen herran, jolla ei ollut energiaa juosta, mutta flirttiin olisi riittänyt voimia: Hello Sofia! How you doin’, Sofia? hän huuteli silmää vilkutellen.

Tai niin sen tulkitsin. Tässä vaiheessa nauratti jo, miten älytön koko homma oli. Näytin sen takia ehkä hieman vauhkolta. Normaalisti en pistäisi pahakseni, jos salskea ambulanssimies kääntäisi päätään 180 astetta ohittaessani hänet. Nyt ajattelin, että lienee parasta liueta nopeasti paikalta!

Ensimmäisen kerran maratonilla jalkoihini sattui niin paljon, että jouduin välillä kävelemään sen takia. Mutta en ollut ainoa, en ole koskaan nähnyt vastaavaa määrää käveleviä edes näin myöhäisessä osassa reittiä. Sade oli lakannut, ja katselin jälleen ärsyyntyneenä sitä kohtaa, jossa menisin ensin ees, sitten taas ja vielä eteenpäin. Hölkkäsin hitaasti ensin yhteen suuntaan, sitten toiseen. Kävelinkin vähän.

Nyt jo naurattaakin!

Lopulta olin rantabulevardilla, enkä taaskaan muistanut miten pitkä se oli. Odotin ja odotin juomapistettä. Tuon nurkan takana. No tuon nurkan takana. Ei missään! Olin läkähtyä. Päädyin kinuamaan juotavaa ensiapupisteeltä, ja poistuin taas mahdollisimman nopeasti.

Vaikken pitänyt uudesta reitistä, sen etuna oli se, että maalin näki jo kaukaa. Ja se läheni vääjäämättä koko ajan. Hitaasti, mutta vääjäämättä.

Muutamia minuutteja enää.

Odotin näkeväni perheeni maalin jälkeen, mutta siinä he yhtäkkiä olivatkin. Lapseni kimposivat kadun reunalta reitille. Juoksetteko minun kanssani, kysyin.

Ja me juoksimme yhdessä maaliin.

Olin ajatellut itkeä maalissa surkeuttani, mutta kaikki olikin ihan hyvin. Vapaaehtoiset ilostuivat lapsistani ja tunkivat meille sylillisen banaaneja sekä niin paljon urheilujuomaa, että latkimme sitä koko viikon. Finisher-paitaa en valitettavasti saanut, sellaista ei ollut tänä vuonna. Niillä näkemilläni ihmisillä oli parin vuoden takaiset, mutta saivatpahan huijattua minut maaliin. Jossa ei muuten ollut edes kaljaa!

Sain edes tämän!

Jokin yhtä käsittämätön syy veti maaliin myös kramppaavan tanskalaisen, näin hänen tulevan vastaan kun poistuimme alueelta.

Sen verran olen itsestäni oppinut, että en enää sano, että maratonini olivat siinä. Johan minulla on ilmoittautuminen sisällä Roomaan… Mutta aika vahvasti olen sitä mieltä, että tämä oli viimeinen Las Palmasissa.

Törkkäsivät nimittäin expossa käteen esitteen jostain dyynijuoksusta Fuerteventuralla…

No lopulta sain myös sen oluen!

Lue myös:

Ensimmäinen maratonini, Las Palmas 2013.

Toinen maratonini, Berliini 2013.

Kolmas maratonini, Las Palmas 2014.

Neljäs maratonini, Ateena 2014.

***

I ran my fifth marathon in Las Palmas. It was terribly difficult one, I lost my stamina in 8 km and wanted to quit. In a hope of beer, medal and a finisher shirt I kept going. I did finish, 20 slower than my PB, but I did finish and got my medal. And eventually I also got some beer.