Maratoonarit ovat kiitoksenkipeitä suorittajia

Kävin eilen oikein aamiaisella kahvilassa. Vietän vielä hetken ylimenokautta, joten nassuttelin siinä korvapuustia ja join lattea (ja tarkalleen ottaen se oli päivän toinen aamiainen, silloin voi jo syödä pullaa). Siinä mietin taas, että miksi ihmeessä niitä maratoneja pitää juosta. Muistelin edellistä postaustani aiheesta, ja olin kyllä samaa mieltä edelleen. Silti suurimmaksi osaksi ajattelin, että en todellakaan pysty selittämään, miksi.

Kahvia latkiessani luin Oliviasta juttua siitä, että tapaamme juhlia suhteita, jolloin sinkut voivat tuntea jäävänsä osattomiksi. Yhteiskuntamme rakentuessa pitkälti perheinstituution ympärille, voi ulkopuolisuuden tunne olla vahva. Tämän seurauksena ”- – sinkut saattavat alkaa suorittaa elämäänsä ja hankkia itselleen kuviteltua yhteiskuntakelposuutta tutkinnoilla, ylennyksillä ja maratoneilla.”.

Maratonien juokseminen tuodaan aika usein esiin, kun puhutaan suorittamisesta. Tai siitä, miten haluttava kukakin on työnantajan silmissä:

Yritykset haluavat palvelukseensa sitoutuneita ja päämäärätietoisia ihmisiä. Nämä ominaisuudet eivät välttämättä käy ilmi työtodistuksista tai työhaastatteluista. Mutta se käy ilmi, kun kertoo harrastavansa lajia, joka vaatii pitkäaikaista suunnittelua, omistautumista ja päämäärien asettamista.

Esimerkiksi maratonharrastus luo vaikutelmaa elämänasenteesta.

Maraton ei kaikilla työpaikoilla ole enää ihailtava suoritus, vaan ainoastaan osoitus riittävästä työkyvystä.

Itse kuulun jo tässä vaiheessa enemmän maratoonareiden keräilijä- kuin metsästäjäjoukkoon. Ensimmäiset haluavat juosta monta maratonia, jälkimmäiset hyviä tuloksia. Työnantajien arvostamat lienevät jälkimmäisiä – tai niitä superihmisiä, jotka pystyvät yhdistämään molemmat! Uskoisin, että myös enemmän vertais- ja satunnaisympyröissä saa ihailua kovalla ajalla kuin maratonien määrällä.

Mutta juoksevatko ihmiset tosiaan maratoneja hankkiakseen itselleen yhteiskuntakelpoisuutta? Arvostusta? Suorittamisen takia?

Ehkä. Varsinkin silloin, jos muita keinoja ei oikein ole. Toisaalta kysymys ei ole ihan yksiselitteinen.

Vaikeassa elämäntilanteessa ei koe pystyvänsä hallitsemaan asioita, joita itselle tapahtuu. Omaa kroppaansa voi kuitenkin hallita melko pitkälle. Joissain tilanteissa se voi olla ainoa asia mihin oikeastaan pystyy vaikuttamaan. Ja totta kai ihminen haluaa pyrkiä hallitsemaan elämäänsä edes joltain osin. Tai saamaan aikaan edes jotakin. Se voi näyttäytyä muille suorittamisena, vaikka ei sitä yksilölle itselleen olisikaan.

Toisaalta nykymaailma on monelta osin niin abstrakti, että yksinkertainen, kehollinen tekeminen voi sinänsä olla pakoa suorittamisesta.

Osa taas haluaa näyttää pystyvyyttään nimenomaan fyysisten suoritusten kautta. Mikä ei taida olla ihmislajille ihan uusi ajatus, enkä todellakaan tiedä onko siinä jotain pahaa. Jostain syystä fyysistä suorittamista ja näyttämisen halua pidetään usein typeränä. Nuorten naisten fitnessbuumille ivaillaan ihan avoimesti, mutta kukaan ei pilkkaa tyyppiä, joka pyrkii kehittämään älyään. Eri asia sitten on, saako tietynlaisella vartalolla tai maratontuloksella oikeasti arvostusta vai ei.

Entä minä itse? Juoksenko maratoneja ollakseni yhteiskuntakelpoinen? Ehkä vähän. Vaikka ajatus suoraan sanottuna vähän kylmää, ajattelen, että liikunnallisilla ihmisillä on homma enemmän hanskassa kuin liikkumattomilla. En tosin tarkoita liikunnallisuudella välttämättä maratoneja tai muitakaan rankkoja suorituksia, vaan ainoastaan terveellistä aktiivisuutta. (Ja pohjaan tämän itseeni: kun en liiku, voin huonosti enkä saa oikein mitään muutakaan aikaan.)

Entä uskonko saavani arvostusta? Kyllä ja en. Jotkut arvostavat, suurin osa ei. Se ”kiitos”, minkä maratoneista muilta saa, on aika vähäistä ja hetkittäistä. Kukaan ei nouse seisomaan ja taputtamaan kun astun raitiovaunuun, pidä minulle puheita tai edes nosta maljoja (mikä todellakin on harmi). En usko, että kukaan pitää minua parempana, kyvykkäämpänä tai hienompana ihmisenä tämän harrastuksen takia. Varsinkaan ne mahdolliset työntantajat, vaikka muuta vakuutetaankin!

Mutta omasta mielestäni on aika hienoa, että olen juossut monta maratonia. Se on minulle tärkeää, ja tarkoituksenani on osoittaa kyvykkyyttäni itselleni. Tuskin kukaan muu kykyjäni edes epäilee. Tokihan sitä voi yrittää näyttää muillekin, mutta koska maailma on täynnä parempia juoksijoita kuin minä, eikä maraton ole mitään erityislaatuisuutta vaativa suoritus, on yritys aika tuhoontuomittu.

Entä se suorittamispuoli? Ehdottomasti ehkä. Kuten jo totesin, tässä valmiissa maailmassa saa aika harvoin mitään valmiiksi. Tai minä en ainakaan saa. Käsityöt jäävät kesken, työ ei lopu tekemällä, äsken siivottu nurkka on hetkessä räjähtänyt takaisin, äitiydestä ei jaeta mitaleja (meille riviäideille).

Las Palmasissa kyselin järjestäjiltä, että mistä uuden reitin lähtö tapahtuu. Sekavan vastauksen jälkeen minulle ryhdyttiin ohjeistamaan maaliviivan sijaintia. Uskon, että löydän sen, nauroin. Mikä riemukas ajatus! Suorittamisella on sanana ikävä pakkopullamainen kaiku, mutta ajattelen sitä ennemmin niin, että erinäisten asioiden takia teen tämän, ja suoritan koko homman, alusta loppuun.

Esihistoriallisina aikoina, minun lapsuudessani, toisteltiin vielä sellaista lausetta kuin työ tekijäänsä kiittää. Silloin pidin sitä vanhojen ihmisten joutavana horinana, mutta nyt ymmärrän että kyse on juuri valmiiksi saattamisen ilosta. Lause sopii erinomaisesti myös maratonin juoksemiseen: muuta suoritusta ja kiitosta sillä kukaan tuskin edes hakee.

***

It’s often said that marathon runners would be certain kind of people. Doers and achievers, and even over-achievers who seek praise for what they do. Well I don’t think so. I think mostly they just like to cross the finish line.