Mitä sinä häpeät?

Lämmin jatkuu, ja se tarkoittaa monilla mahdollisimman pieniin vaatteiisin pukeutumista. Toisilla ei. Osin siitä syystä, että kittanat hepenet eivät kiinnosta, mutta moni pukeutuu peittävästi tai jättää menemättä esimerkiksi rannalle koska häpeää itseään. Toiset meistä eivät ymmärrä peitellä vikojaan, ja heille huudellaan keskustelupalstoilla ja iltapäivälehdissä siitä, miten kuvottavaa on paljastaa pyöreitä, karvaisia, arpisia tai jollain muulla tavalla ällöttäviä raajoja tai vatsoja.

No, kaikki ruumiinosat eivät välttämättä ole kovin esteettisiä, eikä niitä voi joka paikassa esitellä. Kuitenkin niin kauan kuin pysytään sopivan käytöksen rajoissa – ja voidaan miettiä kulkeeko se raja pakarasortsin reunaa pitkin – ei muilla pitäisi olla kenenkään pukeutumiseen ja kroppaan mitään sanomista. Jos jonkun vatsa, reidet, sääret tai käsivarret ahdistavat, voi katsoa muualle. Tai olisi ehkä parempi pysyä sisätiloissa omassa täydellisessä seurassaan.

Vaan ei, sisätiloissa ja peittävien vaatteiden suojassa pysyvät he, jotka ovat oppineet häpeämään kroppaansa. Kroppaansa, joka on todennäköisesti aivan normaali.

Lapsena sitä ei ajatellut olevansa vääränlainen joihinkin tekemisiin tai vaatteisiin.

Olen siinä käsityksessä, että joskus ennen hävettiin sairauksista tai onnettomuuksista syntyneitä tai synnynnäisiä selkeästi poikkeavia ominaisuuksia. Ehkä niitä pidettiin osoituksena entisen elämän pahoista teoista tai jumalten epäsuosiosta, jolloin häpeäminen oli loogista. Nykyisin häpeämme ns. kauneusvirheitä, mutta syy on sama. Ulkonäkövirhettä kantava nainen on epäonnistunut tärkeimmässä tehtävässään, hyvältä näyttämisessä. Syytäkin hävetä.

Samoin kuin joskus ennen pidettiin aivan normaalina sitä, että jollakin tavoin epämuodostuneita tai rampoja sopi pilkata – hehän olivat itse syypäitä tilaansa – on suuren joukon mielestä aivan oikein mollata naisia selluliiteista, karvoista, vääränlaisista rinnoista, kasvoista tai hiuksista. Jotkut tyytyvät tekemään tätä näppäimistönsä takana, toiset kokevat asiakseen ilmoittaa asiantilasta ohikulkevalle naiselle vaikka kadulla. Rumuus on naisen synti, oma vikansa ja ansaitsee huutelun.

No, tyhmyydelle ja ilkeydelle ei mahda paljon mitään. Kapeakatseisuuskin on siinä ja siinä. Suurempi ongelma on se, että naiset ovat menneet uskomaan tämän, ja elävät jatkuvasti häpeän kanssa.

Joku ei mene saunaan, koska ei kehtaa näyttää kroppaansa. Toinen ei koskaan käy rannalla tai uimahallissa. Monet eivät käytä kuin pitkiä housja tai pitkiä hihoja. Pukeutumis- ja meikkiohjeita seurataan rajoittavuuteen asti: minulla on niin ohuet huulet, että en voi käyttää kirkasta huulipunaa. Mitään näistä ei tietenkään tarvitse tehdä jos ei halua. Mutta on eri asia jättää uimahallireissu väliin, koska ei tykkää vedestä ja pelkää jalkasientä kuin siksi, että tuntee olevansa niin hirveän näköinen, että ei voi näyttää puoli- tai kokoalastonta kroppaansa muille.

Niin hirveän näköinen. Kuulostaa ehkä liioittelulta, mutta ei ole. Maailma (tai ainakin läntinen maailma) on täynnä naisia jotka rajoittavat tekemisiään ja pukeutumistaan häpeän takia. Ja tämä häpeä on oikeaa. Tukahduttavaa ja lamauttavaa. Täysin normaalin näköisten ja oloisten naisten suusta kuulee kommentteja siitä, miten he eivät voi tehdä tätä tai tuota. Olen liian lihava käymään kuntosalilla, kaikki pilkkaavat minua. Minulla on niin paksut jalat, että en voi käyttää lyhyitä hameita. En voi hymyillä, koska minulla on niin rumat hampaat. En kehtaa mennä rannalle näine raskausarpineni.

Toivottavasti ei aikuisenakaan.

Järkyttävintä on, että monesti nämä ominaisuudet todellakin ovat ihan normaaleja, tavallisia, silmäänpistämättömiä, vähäisiä. Voi jopa olla, että niitä ei huomaa kukaan muu kuin henkilö itse. Kulttuurimme ei vain tunnu sallivan minkäänlaista poikkeamaa ideaalista, ideaalista joka on kuvankäsittelyllisin keinoin muokattu itäeurooppalaisesta 15-vuotiaasta tytöstä. Vaikka ihannetta ei täytä enää edes se 15-vuotias mallityttö, uskomme, että meidän pitäisi.

Ymmärrämme, että tavoite on mahdoton. Silti häpeämme poikkeamaa siitä. Koska kulttuurimme on niin kyllästetty kuvilla ideaalista, alkaa normaali vartalo näyttämään oudolta, jopa virheelliseltä. Ja koska ne ”virheet”, joita oikeissa ihmisissä tietysti on, siloitellaan pois kuvista, alamme pitämään niitä poikkeuksina. Epänormaalina. Tämä kuviteltu poikkeavuus aiheuttaa häpeää, joka tuntuu luonnolliselta. Siksi se hyväksytään, ja siksi hyväksytään ne ajatukset, joiden mukaan tietyllä kropalla ei voi tehdä tiettyjä asioita tai pukeutua jollakin tavoin.

Että kukaan ei vain näe, etten ole täydellinen. Että kukaan ei vain huomaa virheitäni, epänormaaliuttani, poikkeavuuttani.

Se vain, että mitä useampi meistä tekee näin, sitä useampi saattaa tuntea itsensä epänormaaliksi.

Laitoin sitten tällaisen likaiset hiukset ja turvonnut naama* -kuvan internettiin. Vähän ahdistaa, mutta en jaksa hävetä. Tuolta näytän aina välillä.

Älä enää usko keskustelupalstoja, lehtiä tai nyrpeitä kavereita. Älä välitä musiikkivideoiden ja Instagramin täydellisistä vartaloista. Pukeudu ja meikkaa kuten haluat. Korosta joitain ominaisuuksia ja kätke joitain jos haluat, mutta älä tee sitä häpeän takia. Älä suostu enää uskomaan, että sinussa on jotakin kammottavasti vialla. Älä anna ulkonäkösi tai vartalosi muodon määrittää, mitä voit tehdä, minne voit mennä ja miten voit pukeutua. Jätä häpeä niille, jotka ruotivat muiden ulkonäköä.

*Johtuu siis tästä.

***

So many women feel ashamed of their bodies & their looks. It think it’s so deeply wrong and it makes me very sad. I hope that everyone could stop thinking there’s something horribly wrong with their bodies and happily do anything they want and dress anyway they like.