Miten muutut liikunnalliseksi ihmiseksi?

Jaahas se on syksy ja uusi elämä. Tuommoinen harrastus ja tämmöinen ja nyt lähtee ne kesäkilot. Vuoden päästä juoksen maratonin käsilläni ja niin edelleen. Kuulostaako sinun suunnitelmaltasi? Ettei se vaan olisi ehtinyt lopahtaa jo?

Suunnitelmahan sitä tarvitaan, sillä liikunnallisempi elämä ei koskaan ala vahingossa (kuten sanottiin Hesarin kolumnissa jonkin aikaa sitten). Höpönlöpön. Kyllä se hyvinkin voi alkaa, olen itse todiste siitä. Joten tarjolla tänään, erityisesti sinulle liikunnanvihaaja: Miten muutut liikunnalliseksi ihmiseksi – kirjoittajana liikunnallinen ihminen, joka uskoo, että koko juttu tapahtui sattumalta.

P7180776.JPG

Etsi kuvasta naru. Vai olenko jurpo, joka loikkii pelkät pulikat kädessään?

Koska olen vahingossa aktivoitunut tapaus, voi toki miettiä miten relevanttia minun on näitä ohjeita antaa. Tosin mielestäni ongelma vastaavissa neuvoissa on yleensä se, että ne antaa reipas ja pirtsakka Ihminen on luotu liikkumaan! -hihkuja. Kaikki kunnia Baba Lybeckille, mutta hänen mielestään maksimisykkeillä vedetty juoksulenkki räntäsateessa on palkinto. On myönnettävä, että nykyisin ymmärrän, mitä hän tarkoittaa, mutta silti tekee mieli huutaa, että et sitten ole koskaan vehnäoluesta kuullut? Suklaasta? Koukuttavan kirjan lukemisesta vällyn alla maaten, vehnäolutta latkien ja suklaata mässyttäen?

Miten ihminen, jonka mielestä liikkuminen on i-ha-naa, voi neuvoa ja motivoida liikkumaan sellaisen, jonka mielestä se on yhtä miellyttävää kuin elämän noloimpien sattumusten miettiminen samalla kun putsaa lattiakaivoa mustamyöhnäisistä irtohiuksista mandoliinikrapulassa? No ehkä voi, mutta uskallan väittää, että meitä on aika monta, joita Juoksu on ihana palkinto! -kiljahtelut eivät saa muuta kuin voimaan pahoin sinne viemäriin.

Jos olet pitkäaikainen lukijani, tiedät miten minulle kävi. Jos et, pikakertaus: lapsena balettia, ei vakavasti, mutta rakkaudella. Muutama vuosi sohvalla. Teininä salille, ei vakavissaan, mutta rakkaudella. Muutama vuosi sohvalla. Mielenhäiriössä Prisman alekorista ostetut lenkkarit, ja kuntoa kahden valotolpan välin verran. Sittemmin kolme kokonaista, puolikkaita yli triplasti enemmän, epälukuinen määrä epälukuisia matkoja. Vaivihkainen tankotanssikokeilu, josta tuli elämäntapa. PT-opinnot, sen sellaista.

P7110681.JPG

Parhaita juttuja liikunnallisuudessa on se, että asioita ei tarvitse jättää väliin siksi, että ei pysty tekemään jotain.

Nyt jos analysoin tätä, niin nimenomaan liikunnallisempi elämä alkoi vahingossa. En ollut mitenkään elämäni kunnossa, mutta kuitenkin sellaisessa, että arjessa selvitymisessä ei ollut mitään ongelmaa. En saanut herätystä siitä, että tämä on nyt ainoa kroppa ja ainoa elämä, enkä edes miettinyt että lapsille pitää olla esimerkki. Minulle ihan totta kävi niin kuin Forrest Gumpille: tuli vain sellainen olo, että voisin juosta.

Halusin kokeilla. Halusin saavuttaa sellaisia asioita, joita minua kiinnosti saavuttaa, kuten maaliviivan. Kuulostaa ehkä todella urpolta, mutta mietin, että mikä harmittaisi jos kohta kuolisin. Ei minulla ollut kuin yksi vastaus, sitä että en tietäisi miltä maraton tuntuu. Joten en oikeastaan tiedä, miten tähän päädyttiin. Hahmottelin silti muutaman sisäisen sohvaperunan vinkin siihen, miten liikunnalliseksi oikein ruvetaan.

Mieti mitä haluat tehdä ja mitä haluat kokeilla? Jos haluat liikkua, liiku. Jos haluat opetella sukeltamaan, opettele. Älä käy pumpissa siksi, että Mirkku käy siellä, äläkä juokse koska minä juoksen jos itseäsi ei kiinnosta. Siitä ei nimittäin tule yhtään mitään.

Aseta tavoitteita. Mutta vain sellaisia tavoitteita, jotka motivoivat sinua. Tavoitteen tarkoitus ei ole punnitus, mittaus tai kellotus, jotka kertovat arvosi jollain tavalla. Sen tarkoitus on tarjota sisältöä sekä harrastukseesi että elämääsi. Tavoite voi olla Ironman, tai tavoite voi olla löytää joku kiinnostava laji.

P1200450.JPG

Ensimmäinen maratonini – yksi parhaista saavutuksistani, oli tosi vaikea uskoa, että oikeasti pystyisin siihen. Enhän minä pystynyt juoksemaan.

Älä juutu pitäisi -ajatteluun. Liikkumisessa on kyse siitä, mitä sinä haluat. Pelkästään. Jos et tykkää treenata kovaa, älä treenaa kovaa. Leppoisastikin saa tuloksia aikaan – mikäli ylipäätään tuloksia havittelee. Älä välitä yhtään siitä, mitä muka pitäisi tehdä. Salilla voi käyttää aina pieniä painoja, maratonin tavoiteajaksi voi ottaa kuusi tuntia, zumba voi olla ainoa laji mitä harrastat. Jätä sikseen liikuntapiirakat ja naistenlehtien artikkelit. Liikut sen verran kuin sinulle sopii.

Pidä kiinni siitä, mitä tahdot. Aloitin juoksemisen kun nuorempi lapseni oli alle vuoden ja vanhempi juuri täyttänyt kolme. Syitä sluibata kyllä riitti, ja myös syyllisyydentuntoa siitä, että en sluibannut. Jotkut zen-mestarit sanovat, että palauta tavoite mieleen silloin kun ei huvita. Itse olen aivan liian velttomielinen moiseen, mutta en halua luopua tavoitteestani turhaan. Toimin kuin käänteinen zen-mestari, en pysähdy miettimään mitään, sitäkään että ei huvita.

Mieti tavoitetta. Mitähäh, äskenhän sanoin, että mitä sitä tavoitetta miettimään? Mieti kuitenkin, sen verran että onko se kelpo tavoite ollenkaan. Jos ei yhtään nappaa, koskaan, niin lopeta. Se taas, että ei silloin tällöin nappaa, kuuluu juttuun ihan sisäänrakennettuna, älä siitä huoli. Mikäli tavoite on sellainen, että se todella antaa elämääsi jotain, niin pystyt kyllä lähtemään silloinkin kun ei kiinnosta – ainakin useimpina kertoina.

PA060452.JPG

Se paras liikunnallinen saavutukseni ikinä löytyy oikeasta yläreunasta.

Älä odota ihmeitä. 20 kiloa pois jouluun menessä ja ensimmäinen maraton aikaan 3:30? Onnistuu toki, joskus ja joillakin. Tosi hyvä fiilis treenien jälkeen! Näkyvät vatsalihakset! Onnistuu toki, joskus ja joillakin. Monilla kuitenkaan ei, ehkä ikinä. Jos aloittelija ripustaa koko liikunnalliseksi muuttumisensa näiden varaan, luhistuu systeemi hyvin äkkiä. Motivoidu ihan mistä tahansa: näkyvistä lihaksista, kadehtivasta naapurista tai mahdollisuudesta syödä enemmän, mutta älä pidä sitä ainoana syynä treenata, vaan etsi se merkitys mitä liikunta elämääsi antaa.

Älä odota ihmeitä. Toisessa mielessä. Liikkuminen voi muuttaa koko elämäsi ja ulkonäkösi, mutta ei välttämättä. Liikunnasta saa kyllä paljon, mutta pohjimmiltaan se ei ole muuta kuin tapa viettää aikaa. Älä lataa siihen sen suurempia merkityksiä, jollet sitten etsi uskonnolle korviketta. Liikunnan ei tarvitse olla vakavaa tai merkityksellistä, se voi olla ainoastaan asia jota teet kun et oikein muutakaan keksinyt. Tai koska lääkärisi pakottaa: syödä pitää, nukkua pitää, hampaat pitää harjata ja liikuntaa harrastaa, tämmöistä tämä nyt on.

Hyväksy se, että liikkuminen ei välttämättä ole kivaa. Muut eivät kerro tätä, mutta minä kerron: liikunta on usein ihan tyhmää, tylsää, yksitoikkoista, pahan tuntuista tai ankeaa. Sanon jo toisen kerran: älä jatka mitään, mikä on aina ihan hirveää. Mutta liikkumattomalla ihmisellä voi ottaa hyvin pitkään, ennen kuin treenaamisesta saa mitään iloa. Anna aivoillesi aikaa muokkautua sellaisiksi, että ne ilahtuvat liikunnasta. Se päivä koittaa kyllä. (Ehkä kadotakseen jälleen. Mutta siinä vaiheessa olet jo koukussa ja jatkat jahtaamista.)

Usko siihen, että liikunta voi olla oikeasti todella kivaa. Jos et ole koskaan kokenut minkäänlaista liikunnan iloa, on toki turhauttavaa sitä jahdatakaan. Mutta olen ihan varma, että jos jaksat etsiä, löydät jotain mistä pidät edes jostakin syystä.

Liikunta voi olla välinearvo. Itse tykkään oppia uusia asioita ja kehittyä vanhoissa paremmaksi, mutta en voi varsinaisesti sanoa että tykkäisin ponnistelusta, hikoilusta tai hengästymisestä. Joskus vain jälkimmäisiä tarvitaan, jotta ensimmäiset mahdollistuvat. Liikunnan ilo välttämättä ole riemua siitä, että pystyy temppuihin tai etenemään omin voimin, saati hyvää oloa suorituksen jälkeen. Sanoisin, että noin kaksi kymmenestä juoksulenkistäni on kivoja, mutta ne muut kurjat mahdollistavat sen, että voin lähteä ulkomaille maratonille.

Älä juutu käsityksiin itsestäsi. Olit huono koululiikunnassa? Et osaa tanssia? Sinulla ei ole käsivoimia? Mikään tällainen syy ei estä aikuista harrastamasta liikuntaa, eikä edes harrastamasta jotain tiettyä lajia. Älä turhaan rajaa mitään pois jonkun ikiaikaisen olettaman takia. Kyllä ne käsivoimat siinä kehittyy kun vain aloitat kiipeilyn, eikä missään harrastamassaan lajissa tarvitse olla hyvä.

P8010951.JPG

Hahhahhaa luuleeko joku teistä, että osaan suunnistaa?

Tee asiat helpoiksi. Jos liikkuminen on vaikeaa jo sinällään, niin älä ihmeessä vaikeuta sitä lisää. Osta tarpeeksi kuteita, jotta ei tarvitse jäädä kotiin siksi, että yksiäkään trikoita ei ole puhtaana. Hanki salikortti sille salille, jonka ovelle pääsee ratikalla, äläkä sille, jonne täytyy ajaa bussilla tunti. Yritä olla sen verran järjestelmällinen, että pakkaat tavarat valmiiksi. Syö ja nuku tarpeeksi. Tee selväksi ympäröiville ihmisille, että et tingi liikunnasta. Älä kuuntele nillitystä, mutta älä myöskään kuule joka kysymystä arvostelufiltterin läpi. Pääasiassa ihmiset eivät yritä estää sinua eivätkä kadehdi sinua.

Tee tilaa. Jos et ehdi liikkua, se on varmasti ihan totta. Jotta ehtisit, jotain täytyy jättää pois tai vähemmälle. Karsi niistä, mistä tulee huono olo tai mikä ei kiinnosta, ja tässä taas ei kysytä keneltäkään muulta mitä ne asiat ovat. Ajattele ihan törkeästi vain itseäsi. Ehkä menet pari kertaa viikossa lounastauolla treenaamaan ja syöt töiden ohessa huoneessa, kyllä niitä työkavereita ehtii silti nähdä. Ehkä jätät kaiken muun kuin aivan välttämättömimmän siivoamisen tekemättä. Ehkä et istu hiekkalaatikolla vaan juokset korttelia ympäri ja vedät leukoja kiipeilytelineessä. Ehkä jätät kaverisi baariin ja menet itse tanssitunnille. Ehkä joku muu voi hakea lapset päiväkodista pari kertaa viikossa. Ehkä ostat perheelle eineksiä. Jos ajanpuute johtuu jostain, mistä et halua luopua (telkkarista ja netistä?), tingi niistä vähän, kokonaan ei ole mikään pakko luopua.

PC230165.JPG

Liikunnan harrastamisen ei tarvitse tehdä sinusta pinnallista selfieiden räpsijää. Vaara on kuitenkin todellinen.

Älä juutu käsityksiin siitä, millainen liikunnallinen ihminen on. Sitähän ajatellaan, että paljon liikkuva on aktiivinen ja reipas. Hän lähtee aina innoissaan treenaamaan ja elää kaikin puolin terveellisesti. Liikunnallisen mielestä se maksimisykelenkki räntäsateessa tuntuu koko ajan tosi kivalta. No ei. Liikunta on muidenkin mielestä välillä raskasta ja vaikeaa. Myös laiskat, veltot ja mukavuudenhaluiset ihmiset harrastavat liikuntaa. Sinunkaan ei tarvitse olla yhtään toisenlainen voidaksesi olla aktiiviliikkuja. Ainoa mitä vaaditaan on se, että liikut.

Muista, että voit valita. Ei sitä liikuntaa ole pakko harrastaa. Jos sinä haluat liikkua, liiku. Ketään (paitsi ehkä Babaa) ei huvita aina, mutta sen ei tarvitse antaa estää mitään. Sinä voit päättää, että olet liikunnallinen ihminen koska haluat olla, ja sitten elät sen mukaisesti. Vaikka se olisi ihan urpoa puuhaa suurimman osan ajasta.

Mitä tulee Baba Lybeckiin, niin älä kuitenkaan tyrmää jumppapirkkojen joka sanaa. He eivät ehkä ymmärrä miltä sinusta tuntuu, mutta he eivät vittuile sinulle. Jossain vaiheessa huomaat, että se hyvä olo ei ole fuulaa, ja että juoksusta voi todellakin puhua palkintona. Sitä en toki sano, että sillä tarvitsisi korvata se vehnäolut, itse ainakin valitsen molemmat!

P9290384.JPG

Minä olen voittaja, minä ansaitsen kaksi palkintoa. Eikä se olut maistu koskaan niin hyvältä kuin enkkamaratonin jälkeen. Siellä ulkomailla.

***

If you want to be an active person, be. It doesn’t matter if you’re actually lazy and fond to beer. That’s excatly what I am!

Kommentit (48)
  1. iinuskaaaaa
    2.11.2014, 14:30

    Älyttömän hyvä postaus, kiitos! Tämä ja monet muut aiemmat yhtä rohkaisevat tekstisi on vaikuttaneet siihen, että minäkin ei-liikunnallisena ihmisenä uskaltaudun yrittämään kerta toisensa jälkeen. Mut hei, mulla on ongelma: kyllästyn lajiin kuin lajiin joidenkin kuukausien jälkeen. Tai siis en kyllästy, vaan alan tuntea häpeää siitä, etten edelleenkään ole siinä mainittavissa määrin parempi kuin aloittaessani. Ekoilla kerroilla jotenkin annan itselleni anteeksi sen, etten osaa mitään. Jossain vaiheessa sitten alan panikoida: mitä nuo taitavat aktiiviliikkujat ajattelevat, kun tämäkin tumpelo edelleen yrittää harrastaa, vaikkei selvästikään ole millään tavalla lahjakas tässä? Nauraakohan ne mulle selän takana? Ratsastus, juoksu, agility, zumba, jooga… Huoh. Nyt olen innostunut boulderoinnista ja kiipeillyt pari kuukautta ihan mielissäni, mutta tunnistan jo samat oireet. Mulla on siis kai jotenkin edelleen sellainen ajatus, että lajissa pitäisi olla taitava ja lahjakas, jotta sitä saisi harrastaa. Tiedostan ajattelutavan vääryyden, mutta miten pääsisin siitä eroon?

    1. Mä uskon että toi on tosi yleistä. Mullakin on välillä sellaisia ajatuksia, niin kuin että mitä mun on järkeä rampata noissa juoksutapahtumissa, kun en kuitenkaan juokse kovaa. Tai että juoksen sellaisia aikoja, joita monet juoksevat harjoittelematta :O Pitää vaan yrittää olla vertaamatta muihin. Sitä ei koskaan tiedä, millaiset ominaisuudet, miten paljon aikaa harjoitella ja millainen tausta jollain toisella on.

      Vaikka se välillä ahdistaa ja ottaa päähän, niin mä käyn kuitenkin sitkeästi kaikenlaisissa liikuntajutuissa vaikka en ole juuri missään hyvä. Nyt kun olen tehnyt tätä useamman vuoden, niin olen huomannut, että enää en ole ihan joka tunnilla se huonoin 😀 Kyllä sitä kehitystä tapahtuu, vaikka se olisi hidasta!

      Kuitenkin aikuisena harrastamisessa musta on parasta se, että saa olla rauhassa huono 🙂 Liikkumisesta ei saa mitään arvosanaa eikä kukaan voi sulkea sua pois niiltä tunneilta siksi että et osaa jotain juttua. Jos joku miettii että mitä tuo täällä käy vaikka ei osaa, niin omahan on ongelmansa.

      1. Toisalta onko se oikeasti välttämättä edes väärin? Jos kokee, ettei mikään harrastus jaksa kiinnostaa alun jälkeen niin ehkä voi vaan hyvällä omallatunnolla ajatella kaikkia hieman väliaikaisina projekteina? Liikunta kuitenkin pysyy vaikka laji vaihtuisi.

        1. Ei mun mielestä. Mutta jos tahtoo harrastaa jotain pidempään, niin ei ehkä sitten kannata antaa sen jäädä siksi että tuntuu että muut ovat parempia, tai pitäisi olla hyvä voidakseen jatkaa.

          Monissa lajeissa toisaalta on vähän sellainen ”puolipakko” kehittyä, tai että ilmapiiri ei ehkä suosi sellaista, että käyt vuosikausia samalla tunnilla tms. Tai että itse ei kehtaa. Omaehtoiset lajit ovat siinä mielessä helpompia, voi vaan juosta tai uida tai käydä salilla ilman, että ”pitäisi” siirtyä edistyneempien ryhmään tai jotain.

  2. piru kun sulla on vaan sana hallussa! komppaan melkolailla joka kohdassa, itekin oon ala- ja yläasteen pakkoliikuntojen jäljiltä ollu lukion ykköseen asti liikuntavihainen ja laiska. silloin kuljin 3km matkan kouluun ja takaisin auton kyydillä, nyt polkupyörällä tulee päivässä 8km koulumatkoja, kerhopäivänä 14km lisää ja poikaystävän työ ja takaisin 10km… 😀 juosta yritin kun ”fitnessbuumi” tuli, mutta se ei oo yhtään mun laji, pyöräillessä pääsee lujaa ja kauas! ei meinannut ex-liikunnanopettaja tunnistaa kun hänen pitämälleen jumppatunnille menin 😉 en oikein oo varma saanko kovin usein sitä hyvänolontunnetta, mutta joku urheilussa silti vetää puoleensa ja hyvä niin, olkoonkin sitten vaan ne tulokset! 😀

    1. Ihan sama mikä houkuttaa, pääasia että joku 🙂 Ei mullakaan kovin usein mitään tuntemuksia tule, mutta vaikka ei tule hyvää oloa, on ehkä vähemmän paha olo 😀

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *