OHO HCR (sis. Euroviisujumpat & -humpat)

Se oli eilen Helsinki City Run sitten. Osallistumiseni oli siirretty viime vuodelta, joten en voinut enää siirtää sitä eteenpäin lääkärintodistuksellakaan. Koska olin maksanut osallistumisesta, ajattelin että haen nyt ainakin paidan ja muut romppeet, ettei mene rahat ihan hukkaan. Sitten välähti, voinhan mennä juoksemaan sen verran kuin jalka kestää! Reitti kulkee kotini ohi, joten voisin jäädä sinne kesken matkan. Silti ämpysin mukaanlähtöäni lauantaiaamuun asti.

Niin, lauantaiaamu. Silloin oli tiedossa puolitoistatuntinen Euroviisuaerobic, jota en mitenkään voinut jättää väliin. Olin hinkunut tapahtumaan jo monta kertaa aiemminkin, mutta aina sattui jotain päällekäin. Vaikka ei ollut hirveän järkevää mennä aerobiccaamaan ennen puolimaratonia, oli pakko päästä.

Euroviisuaerobicissä piti tietysti olla asianmukaisesti pukeutunut. Jumppasin kyllä lenkkareissa, kengät kuvausrekvisiittaa. Ihan erityisesti haluan painottaa, että ne eivät ole minun!

Ja kyllä kannatti! Tunnelma oli tiivis ja meininki mahtava. Piti ottaa rauhallisesti, mutta minkäs teet jos kajareista tulee Dancing lasha tumbai?

Rattoisasti sattui vielä niin, että olin ottanut tunnin tankotanssiakin aerobicin ja puolikkaan väliin. No, olipa ainakin lämmittelyt kunnossa kuten minua usealta taholta lohduteltiin.

Oli hassua mennä juoksemaan puolikasta niin, että ei jännittänyt yhtään. Kun ei kerran ollut mitään aikatavoitetta eikä edes tarkoitusta tulla maaliin. Valmisteluina yritin vähän nakertaa paninia, ei maistunut. Sitten kävin jättämässä kamani Kisikselle kaappiin. Teki mieli juostakin Euroviisuasussa, mutta en kehdannut kun tiesin eteneväni heikonlaisesti ja keskeyttäväni. Aikataulut kävivät tiukoiksi ja myöhästyin lähdöstäni. Osallistujainfossa sanottiin, että väärässä lähtöryhmässä juokseville ei taattu ajanottoa. Samapa tuo vaikka eivät kellottaisikaan, en itsekään ottanut ajanottovälineitä mukaan.

Friskis & Svettiksen järjestämä Euroviisubicci, osallistujia oli kuulemma 230. Muillakin kuin minulla oli teema-asu, mutta kuvassa heitä ei juuri näy.

Lähtöä odotellessa kuuluttaja höpötti, että toivon mukaan kenellekään ei tule matkalla mieleenkään keskeyttää. Nauratti, olin lähdössä keskeyttämään ihan tarkoituksella. Nauratti sekin, että hän hehkutti kaikkien valmistautuneen tähän hetkeen koko kevään. Ai niillä parilla parin kilsan lenkillä sitten tammikuun, joopa joo!

Juoksu oli hieman raskasta alkuun kun on kunto päässyt aika lailla rapistumaan. Vauhtihan tuppaa lähtemään ennen kestävyyttä, joten ajattelin että mennään hissuksiin hölköttelen ihan rauhassa sen verran kuin nappaa. Yritin kovasti kurkkia tuttuja katsojien joukosta, olisi kerrankin ollut aikaa jäädä vaikka juttelemaan, mutta en bongannut ketään. Muutaman nuoren miehen porukka jakeli olutta (!!!), harmitti ihan että tajusin homman nimen vasta juostuani ohi! Aurinkoisella Töölönlahdella tuoksui meri ja tuuli kävi kovasti vastaan, hetken tuntui kuin olisin taas Las Palmasissa maratonilla.

Vaikka olin matkassa ilman paineita ja tavoitteita, välillä hermostutti ja kysymyksiä pyöri mielessä. Alkaisiko jalkaan sattumaan ja erottaisinko milloin siihen sattuisi sillä tavalla, että olisi lopetettava? Miten pitkään olisi hyvä jaksaa vaikka en ollut treenannut lainkaan? Kymppi? Viisitoista? Jaksaisinko, kun en ollut syönyt juuri mitään, eikä mitään lisäenergiaakaan tullut mukaan? Mikäköhän vauhtini on? Kahdeksan kilsaa tunnissa? Mihinköhän aikaan edes lähdin?

Sää oli upea ja Helsinki oikein kaunis, ne ilahduttivat. Mutta reitti: ai kauhea miten in-hot-ta-va se on, muistin että se ei ole helppo, mutta en sitä miten ikävä sen on. Päänsisäinen vatvominen lisääntyi. Sattuuko jalkaan? Sattuuko liikaa? Kuvittelenko? Minne asti juoksen? Mitä jos juoksisin maaliin? En kyllä jaksa.

Miettiminen vei ihan hirveästi energiaa. Koska en ole kertaakaan keskeyttänyt, en tiennyt miten vaikeaa voi olla tehdä se päätös. Mietin, että mitä ilmeisimmin minulla ei ole kummoisiakaan ongelmia kun ei tunnu siltä, että olisi jätettävä matka kesken. Vai pitäiskö silti? Teenkö tyhmästi nyt kun vielä jatkan?

Kympin kohdalla olin todella väsynyt. Muutama sata metriä päälle, ja menin ihan tiloihin siitä että sain taas olla juoksemassa, ihanaa olla täällä!

Kaksitoista kilometriä: en jaksa. En jaksa. EN TODELLAKAAN JAKSA. Päätän juosta kotiin asti, tämä riittää tänään. Olen niin voipunut, eikä huvita yhtään. Vielä kilometri, selviänkö siitäkään?

Kurkin parvekettamme, näkyykö siellä pikku päät kurkkimassa? Ei. Ovat kadun varressa sitten varmaan. Hhhmm eivät ole. Tuota…onkohan kukaan edes kotona? Minulla ei ole avaimia. Eikä muuten väsytäkään enää. Jospa jatkan maaliin.

Jaahas, juoksin ohi nyt sitten.

Kun en enää vatvo mitä teen, juoksu muuttuu paljon helpommaksi. Tai juoksu ja juoksu, jolkottelen ihan rauhassa. Ei ole kiire minnekään, mutta hirveä nälkä on. Matkaa on onneksi enää muutama kilometri. Viimeisellä juomapisteellä vedän buffetmeiningillä, oliko niitä banaaneja vielä jossain? Ylämäki, kävelen. Normaalisti minulla on sääntö, että vasta jos oksentaa saa kävellä, mutta se ei päde tänään. Olen väsynyt ja nälkäinen, mutta muuten menee ihan hyvin. Hähää, menen maaliin, enpä olisi uskonut.

Paria kilsaa ennen maalia bongaan kaverin. Hän valittaa, miten heikosti menee, mutta on selvästi paljon paremmissa voimissa kuin minä. Roikun mukana loppumatkan, kirkkaasti päivän reippainta vauhtia. Olisi siellä näköjään jotain reserviä ollut, jos olisin ottanut käyttöön. Viimeiset kilometrit menevät nopeasti, mutta viimeinen ylämäki meinaa hyydyttää. Taas ajattelen, miten kauhea reitti tämä onkaan.

Kuuluttavat nimeäni kun tulen sisään stadionin portista, etunimi menee väärin. Sitten olen maalissa, aika hämmästyneenä ja iloisena. Yritän kuikuilla aikaani taululta, mutta en löydä. Myöhemmin selviää, että jäin ennätyksestäni melkein 25 minuuttia, ja aikani oli toiseksi hitain ikinä. Tammikuussa juoksin maratonin jälkimmäisenkin puolikkaan kovempaa… En silti välitä yhtään! Pääsin juoksemaan, olen jälleen yhtä tapahtumaa kokeneempi, ja ainakin nyt näyttää siltä että näitä tulee vielä lisää, koko kevään riivanneista vaikeuksista huolimatta.

Illalla jaksan vielä juhlia Euroviisujen kisakatsomossa ja olen varsin hilpeällä mielellä: oli kertakaikkisen kiva päivä!

Hieman epätyypillisempi kisan jälkeinen nesteytys: Euroviisujen kisakatsomossa on oltava teemaan sopivat juomat. Meikit ovat samat kuin aamulla, olen sanonut tämän ennenkin ja sanon taas: Clarinsin Beauty Flash Balm pitää naaman kasassa oloissa kuin oloissa. Jopa pidempään kuin olisi hygienian kannalta suotavaa.

*

Olen erittäin yllättynyt siitä, että ylipäätään uskalsin lähteä juoksemaan, ja vielä enemmän siitä, että selvisin maaliin asti. Juoksun jälkeen jalassa ei tuntunut juuri mitään eroa tilanteeseen ennen lähtöä. Kotona kylmetin sitä heti kaurapussilla ja kuorrutin lääkevoiteella. Tänään se on hieman aristava, mutta ei huolettavasti.

Voi olla, että puolikkaan juokseminen ei ollut hirveän fiksu veto, mutta sen näkee vasta myöhemmin. Toistaiseksi ei kumpikaan, juokseminen tai juoksemattomuus, ole muuttanut tilannetta mihinkään suuntaan. Se nyt ainakaan ei ollut fiksu veto, että vietin muissa liikuntapuuhissa kaksi ja puoli tuntia ennen starttia, eikä sekään, että treenasin edeltävällä viikolla reippaasti. Mutta tulipahan tehtyä ja nyt lepäsen!

***

I ran Helsinki City Run halfmarathon yesterday. I had not train nor even really runned because of injury, so I was about to DNF on purpose. But something happened and I finished anyway. About 25 minutes shy to my PB, but I couldn’t care less. I did run again! And I will run even more!