Dear Eki, mua motivoi tiukka peba, onx normaalii??!?

Muistatteko vielä Motivaatiosarjan? Kas tässä jatkoa siihen, ja näin Ulkonäkö-teemaviikolla mietin onko sopivaa, hyvästä tai järkevää motivoitua ulkonäköseikoista?

Oikeasti en ole kysynyt tuota kysymystä Eki-edältä, joten en tiedä mitä hän vastaisi. Mutta olen aika varma, että samoin kuin minä:

On.

Paljon on vastakkainasettelua sen suhteen, mikä on suotava syy motivoitua. Terveys, kyllä. Ulkonäkö, ei. Kolesteroliarvot, kyllä. Hyvä peppu (vatsa, selkä), ei. Pöh höh. Mikä tahansa syy on hyvä, seuraavin ehdoin:

1.) Syyn pitää olla oikeasti sinulle itsellesi merkityksellinen syy.

2.) Se lähtee hyvistä fiiliksistä, ei inhosta/vihasta/vallankäytöstä itseäsi tai muita kohtaan.

Kestävän motivaation ja muutenkin mukavamman meiningin takaa se, että pyrkii totettamaan ainoastaan sellaisia tavoitteita ja harrastamaan sellaista liikuntaa mikä tekee onnelliseksi. Joko liikkumisen aikana tai silloin kun se on ohi (itse suosin jälkimmäistä, luultavasti siksi että olen jollain tavoin sekaisin). Silloin kun katsot peiliin tai silloin kun ostat vaatteita (tai heität vanhoja kierrätykseen). Silloin kun kuulet verikoetuloksesi tai silloin kun katsot lapsenlapsenlapsiasi. Näytän hirveältä, joten pakotan itseni liikkumaan tavalla jota inhoan ei johda mihinkään hyvään, eikä sellaista ”motivaatiota” pysty pitämään yllä. 

Listassa oli myös silloin kun katsot peiliin tai ostat vaatteita, ja ihan tarkoituksella. Ulkonäkötavoitetta pidetään vähän pöljänä ja valistetaan aina, että ei se laihtuminen tai timmi kroppa onnea tuo tai ongelmia ratkaise. No jos ei tuo, niin voidaan sanoa kuten rahankin kanssa: kyllä se kummasti helpottaa. Mikä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö missä tahansa kropassa ja missä taloustilanteessa tahansa voi olla onnellinen, eikä sitäkään että fyysisiä muka-vikoja jatkuvasti korjaamalla saavuttaisi tyyneyden ja tasapainon. Mutta siinä ei ole mitään väärää, että tyytyväisyys kroppaan syntyy sen muokkaamisen kautta, niin kauan kuin touhu pysyy tolkullisena. Mikäli kiva kroppa on tärkeä, onnelliseksi tekevä syy treenata, niin olkoon. Silloinkin, kun se on ainoa asia mikä salille tai lenkille motivoi.

Mutta ulkonäön takia treenaaminen on pinnallista! Turhamaista! Tyhjäpäistä!

Ehkä onkin. Mitä sitten? Kai on parempi olla liikkuva bimbo kuin olla harrastamatta liikuntaa?

Kovin moni ei ehkä kehtaakaan myöntää treenaavansa ulkonäön takia. Syiksi heitellään näitä abstraktioita lisäenergiasta ja hyvinvoinnista. Ne ovat toki tärkeitä, ja ehkä jopa tärkeimpiä, mutta enpä tiedä jatkaisinko niiden voimin, jos treenillä ei olisi minkäänlaista vaikutusta ulkonäkööni. Pitää tosin myös muistaa, että liikunnalla on sellainen jännä puoli, että se ei muuta kroppaa ainoastaan ulkoa. Treenaaminen auttaa näytän kaamealta – olen läski -oloihin pään sisällä paljon nopeammin kuin se muokkaa ulkonäköä.

Vaikka liikuntaharrastus alkaisi muokkausprojektina, usein treenaaminen auttaa hyväksymään sen, millaisilla ominaisuuksilla on sattunut syntymään. Ulkonäkösyy saattaa myös matkan varrella muuttua toisenlaiseksi tavoitteeksi, ja kropan kohennus joko unohtua tai jäädä kivaksi lisäksi. Tärkeää on, että ymmärtää ja ennen kaikkea hyväksyy sen, mitä omalle vartalolleen on treenaamalla tehtävissä ja mitä ei. Minkäänlainen harjoittelu ei muuta pitkäselkäistä ja lyhytjalkasta neljäkymppistä viisitoistavuotiaan, kilometrikoipisen slaavilaisen huippumallin näköiseksi. Jos sitä lähtee tavoittelemaan, eikä päämäärä muutu maltillisemmaksi matkan varrella, jossain vaiheessa into loppuu.

Kuten olympiaurheilijat osoittavat, treenattu kroppa voi olla monenlaisen näköinen. Kuva täältä, ja se on peräisin Howard Schatzin kirjasta Athlete.

Jos epärealistiset tavoitteet jätetään pois laskuista, en usko, että ulkonäkö-inspiroitunut liikuntaharrastus lopahtaisi erityisen helposti. Yleensä puheissa sellaiset tavoitteet ja syyt liikkua, joita ei mittanauhalla, peilin kautta otetuilla kuvilla eikä edes laboratoriotuloksilla tavoita, ovat niitä oikeutetuimpia. Siis jaksaminen, mielenrauha ja vastaavat. Se vaan, että joku mielenrauha on aika epäkonkreettinen ja nopeasti katoava asia (toisin kuin kauneus joka vain jalostuu…). Joten oikeastaan ulkonäköseikkojen kyky motivoida voi olla jopa vahvempi.

Tietysti ulkonäkötavoite voi johtaa ongelmiin, kuten vääristyneeseen kehonkuvaan. Mutta ongelmia voi tulla vastaan myös muita tavoitteita kohti pyrkiessä. Mutuna voisi kuvitella, että ylikunto on jopa todennäköisempi niillä, jotka jahtaavat jotakin kovaa tulosta kuin pyöreitä pakaroita.

Ennemmin kuin harjoittelun tarkoituksessa, uskoisin mahdollisen ongelman piilevän muualla. Siinä, että nykyisin mitataan kaikkea. Rasvan määrää, sykettä, veren sokereita, matkaa, vauhtia, tehoa. Liikkuipa sitten näyttääkseen kauniilta, tunteakseen olonsa kauniiksi tai ihan mistä syystä tahansa, on hyvä pitää mielessä että että arvo ihmisenä ei riipu viimeisimmästä kisatuloksesta, vaa’an lukemasta eikä hauiksen koosta. Eikä elämä ala vasta kun tavoite on saavutettu. Liian kireät mutta niin ihanat farkut voivat olla tehokkaasti motivoivat, mutta ne eivät ole syy olla käyttämättä kivoja vaatteita jo nyt.

***

It’s often said that motivation based on how you look won’t last. Actually it can last a whole lot better than motivation based on less concrete ideas like ”wellbeing” or ”energy”. And it’s good to get moving in anycase regardless the source of motivation.