Ulkonäkö-teemaviikko: Selfiet ja bikinikuvat netissä – nolouden huipentuma

Selfie, eli itse itsestä otettu valokuva, on päässyt ilmaisuna Oxfordin sanakirjaan. Se ilmiö, että ihmiset räpsivät itsestään otoksia sosiaaliseen mediaan on nyt virallistenkin instituutioiden tunnustama. Sekä useiden tahojen paheksuma: ottaa nyt mahdollisimmat mairitteleva kuva itsestään ja postata se nettiin kehujen ja tykkäysten perässä, miten noloa. Samoilla myötähäpeäasteilla tai ehkä vielä pahempana nähdään sosiaaliseen mediaan postatut bikinikuvat. Tosi noloa, ja vaarallista. Mutta onko ilmiössä kyse mistään muusta kuin uusien teknologioiden mahdollistamasta huvista, jota luddiitit tapoihinsa kuuluen kauhistelevat?

PC040004.jpg

”Mautonta.” Kuva Anna-lehdestä 46/13.

Netissä poseeraamista vastustavat tuskin kertovat mielipidettään suoraan omakuvien julkaisijalle tai bikinikeekoilijalle, mutta esimerkiksi keskustelupalstoilla ilmiötä ruoditaan antaumuksella. Nolouden lisäksi kuvat herättävät jo sitä mainittua myötähäpeää, ja jopa sääliä. Anna-lehden selfie-kulttuuria pohtivassa jutussa (Klik, olen kaunis! 46/13, toim. Riina-Maria Metso) lukija pohtii ”ihmisten saavan kiksejä siitä, että heidän kuvia peukutetaan” ja ihmettelee ”ovatko he niin epävarmoja kehostaan ja omakuvastaan, että on hakemalla haettava hyväksyntää jossain Facebookissa”. Äitien keskustelupalstalla joku menee niin pitkälle, että pitää kokovartalokuvan laittamista naamakirjan profiilikuvaksi nolona touhuna. Siksikö, että hyväkroppaisella kyse olisi pätemisestä ja huonokroppaisen tulisi ymmärtää hävetä itseään, en tiedä?

Kaikkien meidän kaveripiiristä löytynee näitä, jotka vaihtavat profiilikuvaansa viikottain, ja pitävät tarkkaan huolta siitä, että jokainen otos on mahdollisimman mairitteleva ja ehkä seksikäskin. Monet heistä todennäköisesti myös lisäävät omakuviaan jatkuvalla syötöllä Instagramiin. Hir-ve-ää, vai onko? Suoraan sanottuna pidän tällaista toimintaa hiukan hupsuna. Itse en vaihtele kuviani jatkuvasti, enkä julkaise pelkästään edustavia kuvia, vaan olen esiintynyt sekä täällä blogissa että Facebookissa meikittömänä, suoraan treeneistä tulleena ja kärpäsiä naamaan liiskaantuneena.

P9280369.jpg

Kas tässä aito ihminen kuvaa itseään metroasemalla, ehdottoman täysissä pukeissa.

Haluan ajatella, että en ole niin kiinnostunut antamastani vaikutelmasta, ja uskon, että pystyn halutessani pätemään muullakin kuin kauniilla potretilla. Mutta onko sillä, että julkaisee vain täyteenkammattuja otoksia itsestään loppujen lopuksi suurta eroa siihen, että julkaisee hikisiä kärpäset naamassa -kuvia? Molemmilla pyritään antamaan viesti ja vaikuttamaan katsojan käsitykseen itsestä. Miksi olisi jotekin tuomittavampaa haluta näyttää kauniilta kuin haluta esiintyä – millaisena sitten haluankin esiintyä. Fiksuna? Rentona? Riippumattomana?

Koska minähän siis olen näitä asioita oikeasti, mutta poseeraaja on meikannut ja poseerannut, eikä näytä samalta sängystä noustuaan? Sekö pännii, että kuvat eivät ole totuudenmukaisia vaan kaunisteltuja? Ehkä. Mutta voi se olen-juuri-näin-meikitön-ja-rennonletkeä-kuvakin olla kaunisteltu, tai ainakin hiukan totuutta taivuttava. Saatan olla oikeasti hirveä nipo (ja valitettavasti olenkin). Mitä jos kuva ei olekaan siloiteltu, vaan sen postaaja on luonnossakin yhtä upea ilmestys? Se nyt ainakin on väärin: Käyttää ulkonäköään tuolla tavalla huomion saamiseksi! Taas säälittää: Ei ole raukalla muita avuja.

Noh, oikeasti pidän kateuskortin heiluttelua niin velttona ajatteluna, että en vedä sitä tosissani tähän. Pienen ajatuksen voisi suoda sille, että katsottavaksi asettuminen vaatii pokkaa, ainakin vanhemmissa ikäluokissa. Ehkä osa arvostelijoista haluaisi myös postata viehkeitä otoksia itsestään, mutta ei kehtaa, ja tämä oma nolostuminen projisoidaan sitten niihin, jotka julkeavat. Minullakin koko tämän postauksen idea lähti siitä, että puntaroin voinko laittaa ”Kesä kuvina” -haasteeseen otoksen, jossa makaan rannalla, vai olisiko se tolkuttoman noloa ja typerää.

Vaikka bikinikuvien postaamisen vaarallisuudesta puhutaan paljon, en ole siitä kovin huolissani. Pääasiassa varoitellaan, että kuva voi päätyä pervon ruudulle. Ensinnäkin, voiko se vahingoittaa jos ei siitä tiedä? Toiseksi, miten pervoa oikeastaan on kiinnostua bikiniasuisesta naisesta? Muutenkin pidän suurempana riskinä päätymistä ruotsalaisen peflettipakkauksen kylkeen.

p8041068.jpgJa tässä tyrkky feikki-ihminen on lapsensa kuvaamana rannalla, ehdottomasti liian vähissä vaatteissa.

Silti kuvien laittaminen erityisesti blogiin tuntuu usein hankalalta, ja olen varmasti treenibloggaajista vähiten poseeraavien joukossa. Vaikka sisältöni on muualla kuin viikottaisissa otoksissa eri ruumiinosistani, olisi outoa kirjoittaa tällaista blogia niin, että kroppani ei näkyisi lainkaan. Mahdollista se olisi, mutta olen ottanut linjan jossa bikiniotoksetkin ovat ok. Ylläolevaa lukuunottamatta niillä on ollut minun näkökulmastani muu mielekäs funktio kuin pelkkä poseeraaminen, mutta jälleen tullaan siihen kysymykseen, että miksi olisi pahasta haluta laittaa kuva vain siksi, että haluaa esiintyä edukseen? Miksi monet (ja minäkin vähän) pitävät sitä tuomittavana? Osa ehkä kokee, että se on mautonta tai jopa siveetöntä. Luulen kuitenkin, että edelleen kallistutaan samaan syyhyn:  Noloa, ei yoloa. Huomion hakemista ja kehujen kalastelua, tyrkkyä. Mutta onko se haitallista, vaarallista tai väärin? Kertooko nykyinen kuvakulttuurimme narsistisesta ajattelusta ja ulkonäkökeskeisyydestä, ja pönkittääkö se naisen roolia passiivisena katseen kohteena?

Beautiful body -haasteen kohdalla kirjoitin, että mielestäni naisten ei tarvitse asettua (puoli-)alastomina nettiin katsottavaksi voidakseen a.) hyväksyä itsensä, b.) olla hyväksyttyjä. Olen edelleen samaa mieltä. Kirjoitin myös, että en siltikään pidä uikkariotosten postailemista verkkoon mitenkään moraalisesti vääränä, en edes feministisestä näkökulmasta. If I can’t dance it’s not my revolution, sanoi eräskin Emma Goldman aikoinaan. Olen edelleen tätäkin mieltä. Jokin kuvissa kuitenkin hiertää.

Taidan toivoa, että bikinikuvat tai söpöstelevät selfiet eivät rajoittaisi sitä, mitä naiset ja tytöt kokevat voivansa olla. Jos ajattelemme, että elämässä on hyvin tärkeää olla netissä kaunis, voi jäädä aika paljon muuta tekemättä. Kuvassa viehättävyytensä esitteleminen tuntuu antiikkiselta touhulta, naisilla kun on nykyisin vapautta ja mahdollisuuksia muuhun kuin silmäkarkkina olemiseen. Siltikään ei voida suoralta kädeltä sanoa, että tällainen prinsessaleikin tyyppinen edustaminen sosiaalisessa mediassa olisi typerää, arvotonta tai sisällötöntä.

p5170707_0.jpg

Muistathan kertoa kaikille että olet lomalla? Ehdottomasti kätevin tapa on postata jonnekin someen kuva jaloistasi.

Nyt-liitteen jutussa (Ankkahuulista tuli arkipäivää 29.7.2013, toim. Marko Ylitaloinformaatio- ja viestintäteknologian sosiaalipsykologian professori Niklas Ravaja ei näe omakuvien ahkeraa ottamista ja niiden levittämistä merkkinä narsistisen käyttäytymisen kasvusta, vaan pitää selfieitä pikemminkin yhtenä itsensä ilmaisemisen muotona, jolla haetaan hyväksyntää. Hyväksynnän hakeminen, sehän on hirveää! Tasapainoisen aikuisen ihmisen ei kuuluisi joutua hakemaan hyväksyntää ulkopuolisilta, saati täysin tuntemattomilta ihmisiltä netissä. Kyllä heissä täytyy joku vajaus olla, jos sellainen on tarpeen!

Ehkä he eivät ole saaneet hyväksyntää, tällaisia kohtaloita on. Onko silloin väärin ottaa sitä sieltä mistä saa? Tai ottaa lisää, vaikka tuntisikin itsensä hyväksytyksi?

Anna-lehden jutussa mediatutkimuksen professori Susanna Paasonen sanoo, että selfieiden suosioon ei edes kannata hakea syvällistä analyysiä. Monelle katsottavana oleminen itsessään on nautinnollista. Esillä oleminen tuottaa iloa. Hänenkään mukaansa omakuvat eivät selity narsismilla, vaan ne ovat paljon monimutkaisempaa oman viehätyksen peilaamista. Identiteetti määrittyy aina toisten kautta. Joo, totta. Mutta nyt alkoi vaivata uudelleen. Ei ole mitään pahaa siinä, että esillä oleminen tuottaa iloa, mutta mikäli esilläolo on pelkkää ulkonäköä, se on melkoisen latistavaa. Puhumattakaan nyt siitä, jos omakuvakulttuuri ohjaa siihen suuntaan, että identiteetti määräytyy sen varaan, miten ihkulta onnistuu somekuvissa näyttämään. 

On toki muistettava myös se, että kaikki eivät halua esiintyä bikineissä netissä, eikä heidän missään nimessä tarvitsekaan haluta. Mietin sitäkin, että onko somessa esiintyminen jo niin normittavaa, että se alkaa ahdistaa heitä, jotka eivät halua katsottavaksi asettua?

Nykyisin minä on viesti, ja omakuva on välittämässä tätä viestiä. Ilmiö ei sinänsä ole uusi, vaan taiteilijat ovat kautta aikojen tehneet kuvia itsestään. Suurempi yleisö ja suurempi tekijäjoukko kuitenkin mutkistavat tätä: kun puhumme massailmiöstä, puhumme väistämättä yhteiskunnan muutoksista. Onko siis siitä, miten käyttäydymme kameran edessä, tullut tärkeämpää kuin siitä, miten käyttäydymme linssinäkymän ulkopuolella?, kysytään Nytin jutussa. Hyvä kysymys.

***

As selfie is the word of the year, posting photos of oneself online has become normal. But doesn’t the selfies show what an attention seeker you are? Maybe even narcissistic! How embarrasing, eh? Or is it? Maybe it’s just harmless fun made possible by new technologies? After all, everyone wants to be seen…and thinking about painters through time: humans have always made some kind of selfies.

Muoti Suosittelen Ajattelin tänään Trendit

Ulkonäkö-teemaviikko: Kauneudesta

Eksyin tuossa Miss Universum -kisojen aikaan vilkaisemaan erästä keskustelupalstaa. Siellä käytiin rumin sanakääntein väittelyä siitä, oliko Suomen edustaja sopiva tehtäväänsä. En lähde toistelemaan kommentteja, mutta keskustelijoita häiritsi se, että hän ei ollut tarpeeksi treenattu. Niin, oletteko huomanneet, että aika harva nykyään on tarpeeksi treenattu? Victoria’s Secretin malleista kiertää netissä ivaavia meemejä, joissa naureskellaan sille, että heillä ei ole lihaksia. Missejä pidetään löysinä. Käsivarsia, joissa ei pullistele hauis, pitää jotenkin selitellä. Lihaksikkuudesta on tullut kauneusihanne, ja sen myötä ”normaali vartalo”, ts. sellainen vartalo, jossa ei näy erityistä treenaamisen jälkeä, on alkanut näyttää jopa vialliselta.

ms95_finalist_swim.jpg

Vuoden 1995 missit villitsivät sedän, vaikka kroppia ei oltu muokattu vimpan päälle tehdyllä salitreenillä.

Trendissä on hyvät puolensa, mutta ehdottomasti myös huonot. Näiden molempien edessä on hyvä muistaa, että kauneus on vain hyvin rajoitetusti, mikäli ollenkaan, absoluuttista. Muuttuvien trendien alla on muutama tekijä, jotka ovat suhteellisen pysyviä, joskin pilkkua viilaten ne saattavat kertoa enemmän seksikkyydestä kuin kauneudesta. Terveyttä implikoivat ulkoiset tunnusmerkit ovat in oikeastaan aina. Niitä ovat tasainen iho, kirkkaat silmät, sopusuhtainen vartalo, hyvät hampaat ja vastaavat. Lisäksi silmämme ovat viehtyneet symmetriaan, joten vartalo ja kasvot, jossa kumpikin puoli on mahdollisimman samanlainen, miellyttää. Nuori ihminen on lisääntymiskykyinen, ja siksi vetoava.

Muistelen lukeneeni tutkimuksen, jossa oli analysoitu kasapäin maalauksia ja veistoksia antiikista nykypäivään, ja tultu tulokseen, että niiden perusteella naisen ideaaleimpana pidetty BMI olisi 22. Kyseistä tutkimusta en löytänyt, mutta tämän jutun mukaan Britessä ja Malesiassa tehdyn kyselyn perusteella viehättävimpänä pidettiin naisia, joilla oli 20.58 painoindeksi. Tutkittu on myös vyötärö-lantio-suhdetta, ja länsimaissa 0,70 vaikuttaisi olevan kuumin. Se on se klassinen vyötärö 60 ja lantio 90 senttiä. Nämä molemmat juontanevat juurensa tuohon mainittuun biologiseen taustaan: yli 20 painoindeksillä nainen on todennäköisesti riittävässä lihassa (ja rasvassa) tullakseen raskaaksi ja pitääkseen jälkeläisensä ja itsensä hengissä. Kapea vyötärö kertoo nuoruudesta ja selkeästi leveämpi lantio vihjaa taas, että nainen on ravittu ja hedelmällinen.

Biologian lisäksi viehättävyydessä on kyse kulttuurisesti luoduista näkemyksistä, minkä historia hyvin osoittaa.

Antiikin aikaan vaatimukset olivat varsin kohtuulliset, vai mitä sanotte: Naisen tuli näyttää jumalattarelta. Muodokas vartalo (mikä ei ollut eufemismi pullealle), kultaiset kiharat ja vaalea, hyvä iho olivat jumalallisen kauneuden tunnusmerkkejä. Meikkejä käytettiin kuten nykyäänkin, korostamaan silmiä ja suuta.

nama_aphrodite_syracuse.jpg

Afrodite, rakkauden ja kauneuden jumalatar kreikkalaisessa mytologiassa.

Renessanssin aikaan kurveja sai olla enemmän kuin antiikin aikaan. Vaaleat kiharat olivat edelleen kuumin kampaus, ja valkoinen iho & punaiset huulet -yhdistelmä meikkitrendien ykkönen. Barokin aikaan ylenpalttisuus ja koristeellisuus oli kaikin puolin muodikasta, mikä näkyi myös naisten vartaloissa:

fashion_figurative_art_female_figure_renaissance_baroque.jpg

Maalauksissa heijastuivat ajan ihanteet.

Vitoriaanisella ajalla rehevyys oli passé ja vyötärö kiristettiin korsetilla niin kapoisaksi kuin mahdollista, mutta takamuksen päälle kasattiin kangasta toisen päälle viehättävän silhuetin muodostamiseksi. Meikkaaminen varsinkin kirkkailla väreillä oli huonon naisen merkki.

1920-luvulla siirryttiin toiselle linjalle: kurvit katosivat myös alakropasta, ja poikamainen vartalo oli muodikkain. Vatsaa ja jopa rintoja teipattiin litteäksi ja hiukset pätkäistiin, mutta feminiinistä ilmettä pidettiin yllä runsaalla meikillä.

flapper.jpg

Flapper-tytöllä on tummat silmät, ruskea tukka.

Tämän jälkeen rinnat palasivat suosioon kun kropan ihannemuodoksi tuli tiimalasivartalo. 1960-luvulle asti muodissa olivat naiselliset kiharakampaukset ja maltillisempi silmämeikki. Tänä aikana myös valkaistun ihon dominanssi päättyi kun rusketus alkoi viestiä yläluokkaista eleganssia. Se, mitä pidämme naisellisena edelleenkin on hyvin pitkälti peräisin näiltä vuosikymmeniltä: punaiset, muhkeat huulet, räpsyvät tummat ripset, pehmeät kiharat ja vartaloa myötäilevät ja korostavat leikkaukset vaatteissa.

pb300972.jpg

Bloggaaja on pukeutunut naiseksi klassisten tunnusmerkkien avulla.

Kuusikymmentäluvulla muoti teki suunnanmuutoksen, ja kurvien sijaan piti olla hoikkaakin hoikempi. Tyyli-ikoni Twiggy esitteli ohkaisia sääriään minihameessa. Näyttävä silmämeikki palasi ja sai parikseen vaaleat huulet.

Laihuustrendi jylläsi koko 70-luvun muuttuakseen vaativammaksi 80-luvulla. Enää luonnonlaihuus ei riittänyt, vaan naisten tuli näyttää treenatuilta, mutta hienovaraisesti: nykyajan erottuvat lihakset olisivat olleet liikaa. Treenin sijaan sojottavat olkapäät tehtiin toppauksilla. Meikki- ja hiustyylit muuttuivat edeltäneen hippikauden vastakohdaksi: väriä, tuuheutta, muotoa, kaikkea ja paljon!

Jamie Lee Curtis elokuvassa Perfect esittelee ajan kuumimmat linjat:

//www.youtube.com/embed/MxVqaUT-m1M

Nykyisin sanottaisiin, että ”She doesn’t even squat”!

1990-luvulla laihuusvimma jatkui ja paheni. Anorektisista malleista (ja heidän vaikutuksestaan syömishäiriöihin) keskusteltiin. Samaan aikaan hoikkuuden kanssa megatrendinä olivat myös suuret rinnat. Tämän muodin myötävaikutuksella 2000-luvulla epärealistisia kauneusihanteita ei enää tyydytty tavoittelemaan pelkällä kuntoilulla, ruokavaliolla ja meikkaamisella, vaan kauneusleikkausten ja erilaisten ulkonäön parantelukeinojen suosio alkoi kasvaa. (Toisaalta, ei mitään uutta auringon alla: Ovidiuksen runossa sanotaan ”Voi miten usein punastutkaan jonkun ihastellessa hiuksiasi
ja sanot:
Saan tunnustusta ostetusta kauneudesta, en tiedä ketä saksalaisneitoa nyt ylistetään minun sijastani.” Nykyisin vain taitaa olla saksalaisneidon tilalla intialainen tai rahan salliessa venäläinen…)

Ja nyt, 2010-luvulla haluamme lihakset. Näkyvät, erottuvat, jopa isot. Siksikö, koska ne ovat meistä kauniita, ja ne saavat tuntemaan olomme hyväksi ja voimakkaaksi, vai siksi, että ne ovat in? Oletettavasti molemmasta syystä, eikä jälkimmäisessäkään ole mitään pahaa. Mutta siinä vaiheessa kun huomaa, että trendistä on tullut niin normittava, että sen ulkopuolelle jääneet tai jättäytyneet alkavat näyttää puutteellisilta on hyvä muistaa, että puhumme muotioikusta, joita tulee ja menee.

Nykyisessä muodissahan on vielä tämä erityispiirre:

p4090283.jpg

Kuvassa bloggajaa keekoilee muodin mukaisesti pullistelemassa ja kuvaamassa itseään (Huom. teknisistä ongelmista johtuen kuva on kuluvan vuoden huhtikuulta, ajankohtaisemman version näet täältä.)

Julkimot näyttävät mallia aivan kuten maalaukset aikoinaan:

screen-shot-2013-11-19-at-10-33-26-amnov-19-2013.png

Lihasten asemapaikoista tärkein lienee peppu. Kuvassa Kim Kardashian, jonka kaltaiseni täti-ihminen tuntee ainoastaan tämän takalistollisista ansioista.

Aivan, kroppaa kuvataan jatkuvasti, ja kuvia esitellään muille sosiaalisessa mediassa. Palaan aiheeseen myöhemmin tällä postauksella alkaneella Ulkonäkö-teemaviikolla!

 

Postauksessa on käytetty linkattujen kohtien lisäksi seuraavia lähteitä:

Fyysisestä viehättävyydestä

Kauneustrendien historiasta

Blondeista antiikin aikaan (+ se Ovidius-lainaus)

Naiskropan mittojen muodin heilahtelusta

Laihuudesta, terveydestä ja lihaksikkuudesta 90-luvun alussa

Ideaali nainen kuvina Nefertitistä Michelle Obamaan

Venus-maalauksia muutettuna vastaamaan nykyisiä kauneusihanteita

 

Aiempia juttujani samasta teemasta:

Kuumat treenit ennen ja nyt: Katsaus muotiin ja muotoihin

Täydellinen nainen vuonna 1912

Miksi olla laiha ja väsynyt? Lihota nyt!

***

Strong is the new skinny they say. How accurate is that: the fitness trend is but a trend in a long line of different beauty standards in Western culture’s history.

Kauneus Liikunta Meikki Suosittelen