Olen edelleen (ja itsellenikin yllätykseksi) jatkanut telinevoimistelutreenejä. Lintsasin yhden viikon, mutta muuten olen ollut säntillisesti paikalla ja selviytynyt harjoituksista. Nimenomaan selviytynyt, kivaa ei ole ollut. Sitä tässä mietin, että pitäisikö? Pitääkö liikunnan olla kivaa?

Lapsethan usein puoliksi pakotetaan jatkamaan harrastusta vaikka se ei heti tuntuisi omalta. Aikuista ei kukaan pakota, joten ratkaisu pitää tehdä itse. Usein ajatellaan, että totta kai liikunnasta (ja muistakin harrastuksista) pitää nauttia, muun muassa siksi, että motivaatio säilyisi. Totta, lähteminen ei ole kovin innostavaa kun treenejä ei varsinaisesti odota. Tänään lupasin itselleni suklaata palkkioksi. (Harmillisesti olin treenien jälkeen niin väsynyt, että en lähtenyt sitä hakemaan. Kotoa löytyi kaksi appelsiinin makuista Julia-karkkia. En suosittele kenellekään.)

Aikuisten elämässä on myös sellainen puoli, että kurjiakin juttuja on tehtävä. Suurin osa ihmisistä tuskin nauttii siivoamisesta, mutta hoidettava se on. Moni meistä ei hirveästi diggaile töistäänkään, mutta minkäs teet, jostain on rahaa hankittava. Varsinkin, jos elämässä on ikävämpiä velvollisuuksia, ajattelisi helposti, että totta kai harrastuksen on oltava iloista ja hauskaa. Että mitä järkeä on käyttää vapaa-aikaansa johonkin ikävään? Mutta mites se ei kipuu ei hyötyy -juttu? Ehkä silloin kun oikeasti tavoittelee jotain tavoittelemisen arvoista, ja pyrkii kehittymään, ei kaikki voi olla pelkkää ilonpitoa.

Tarvitseeko liikunnasta saadun palkkion siis olla välitön? Ehkä itse treenistä ei tarvitse nauttia, jos harrastuksesta muuten saa jotain?

Tarkalleen ottaen minä en varsinaisesti nauti juoksemisestakaan, olen vain koukussa siihen fiilikseen jonka saan, kun juoksen tarpeeksi pitkään. Treeneistä vain noin yksi kymmenestä on sellainen, jota kutsuisin mukavaksi jo juoksun aikana. Lisäksi pidän juoksutapahtumista, joten kärjistäen voisi sanoa että käyn lenkillä vain voidakseni osallistua niihin… Pidän myös siitä vetristävästä tunteesta, minkä juokseminen antaa jalkoihin sekä siitä, että se mahdollistaa suuremman ruokamäärän syömisen lihomatta. No joo, selvästi saamapuolella.

Tanssiminen on kivaa, ja tankotanssiminen myös. Paitsi että nekin ovat tuskastuttavia ja vaikeita. Mutta tanssimisessa on myös jotakin, mikä resonoi minussa, vaikka suoraan sanottuna olen aika toivoton. Telinevoimistelussa onnistuminen on hyvin kämäisen tason onnistuminen, ja se palkitsee sen sekunnin ajan, kun olen ilmassa jotenkin päin tajuamatta miten sinne päädyin. Sen jälkeen alkaa saman tien pelottaa uudelleen, enkä missään vaiheessa koe, että tekisin ”omaa juttuani”. On toki mahdollista, että olen vain tottunut tanssimiseen.

On se nyt vaan kivempaa kun naurattaa.

Onko salillakaan käyminen oikeastaan kivaa? Ehkä. Siellä edistyy niin nopeasti, ja kaiken voi tehdä omien tuntemuksiensa, osaamisensa ja jaksamisensa mukaan. Kukaan ei (toivon mukaan) ryyskää päälle lämmitellessä eikä kukaan ihmettele, jos jätät tänään jonkun jutun välistä. Salitreenaamisen omaehtoisuus ja mahdollisuus tehdä myös muualla kuin äärirajoilla on ehdottomasti kivaa. Sekin on mukavaa, että aika pienessä ajassa saa aikaan myös näkyviä muutoksia. Toisaalta salilla on myös melkoisen tylsää, epäsosiaalista ja aika todennäköisesti sattuukin.

Vaikuttaisi, että minulle riittää jos treeneissä on suurimman osan ajasta kivaa, tai jos niitä muita hyviä puolia löytyy. Tähän mennessä jokainen telinevoimistelutreeni on ollut ikävänpuoleinen, joskin pari kivaa hetkeä mahtuu joukkoon. Siis hetkeä. Yhdenkään treenikerran jälkeen ei ole ollut euforinen olo, enkä juuri ole saanut oppimiskokemuksia. Voi olla, että vika on asenteessani, tai sitten tämä ei vain ole minun lajini. Mutta koska en halua olla luovuttaja, jatkan aiemman päätökseni mukaisesti jouluun asti, ja mietin sitten uudelleen.

Haluaisin haluta harrastaa telinevoimistelua. Uskon, että se kehittää voimatasojani, liikkuvuuttani ja koordinaatiotani todella hyvin. Riittävätkö nämä syiksi jatkaa pidemmälle vaikka treenit ovat kurjia, vai onko parempi lopettaa jos iloa ei löydy? En tiedä.

***

Gymnastics & me. Still not a match made in heaven. But I’m not taking no as an answer. Maybe someday we’ll get along just fine even though I haven’t found the joy of training yet.