Jatkoa Motivaatiosarjalle seuraa vihdoinkin. Emmekös me jääneet viime osassa sohvalle huurteinen kädessä? Tässä kun on niin mukava pötkötellä, että joskus tulee joskus mieleen, että miten ne toiset tuntuvat treenaavan ihan innoissaan tuosta vaan, ja itsellä se on työn ja tuskan takana?

Motivaatiosarjan kolmannessa osassa tarkastellaan geenien merkitystä liikuntamotivaatiolle.

Vähäinen liikunnan harrastaminen voi johtua osittain perintötekijöistä, todettiin Jyväskylän yliopistossa juuri tarkastetussa väitöstutkimuksessa Leisure-time physical activity in a Finnish twin study: genetic and environmental influences as determinants and motives as correlates. Sari Aaltonen selvitti tutkimuksessaan liikunnan määrän eroihin vaikuttavia tekijöitä eri ikäryhmissä, ja erityisesti nuorilla ja varhaiskeski-ikäisillä perintötekijät selittivät noin puolet vapaa-ajan liikuntamäärien erosta. Kaksostutkimusten avulla on todettu, että väestötasolla liikunta-aktiivisuuden erot johtuvat sekä geeniperimän eroista että muista tekijöistä.

Liikkumismotivaatiolla on tiedetty olevan geneettinen pohja jo ennen Aaltosen tutkimustakin. Kaksosilla ja saman perheen jäsenillä tehdyissä tutkimuksissa on havaittu, että ihminen tuppaa liikkumaan kuten vanhempansa tai sisaruksensa, silloinkin kun hän on kasvanut heistä erillään. Ilmeisesti into liikkua tai laiskotella on perinnöllistä, vaikka yksittäisiä liikuntageenejä ei ole pystytty osoittamaan. Mutta mistä tämä into tulee?

New York Timesin jutussa kerrotaan Missourin yliopiston tutkimuksesta (yliopiston julkaisu täällä), jossa tutkittiin kahta rottaryhmää. Toiset siimahännistä rakastivat juoksua ja toiset laiskottelua. Tutkijat tarkkailivat, mitkä rotista juoksivat juoksupyörässä eniten ja mitkä vähiten, ja parittivat liikkuvat rotat kaltaistensa kanssa ja laiskimukset omiensa kanssa.

Kymmenen sukupolven jälkeen juoksusta diggailevat rotat harjoittivat spontaania liikuntaa 10 kertaa todennäköisemmin kuin laiskemmanpuoleiset. Fyysiset erot eivät selittäneet tätä: hienoisia eroja löytyi, mutta molemmilla rottajoukoilla oli edelleen terveet lihakset ja hyvä ruokahalu.

Rottien aivojen mielihyvä- ja palkkiokeskuksessa taas eroja löytyi, kymmenien geenien aktiivisuudessa. Ilmeisesti juoksurottien mielihyväkeskus aktivoitui juoksemisesta ja laiskurien ei. Toisin sanoen ne jyrsijät juoksivat joiden mielestä se oli hauskaa. Jep, toisten mielestä liikunta on kivempaa kuin toisten. Heille tulee siitä oikeasti niin ihana olo – eikä se siis ole ärsyttävää pätemistä.

Noh, ihan varmasti ei tiedetä, toimiiko homma ihmisillä samoin. Tutkimus ei myöskään vastaa siihen kysymykseen, muuttaisiko sitkeä harjoitteleminen laiskurirottien aivoja niin, että he oppisivat nauttimaan liikunnasta. Muu aivotutkimus osoittaa, että käyttäytyminen muokkaa aivoja, joten se on hyvin todennäköistä. Ongelma vain on siinä, että viitsiikö ikävää tai puuduttavaa hommaa tehdä? Niin ihminen kuin rottakin kaipaa nopeaa palkintoa, jotta viitsii liikuttaa töppösiään. Ajatus siitä, että liikkuminen kantaa hedelmää kuukausien tai vuosien päästä ei välttämättä riitä motivoivaksi palkinnoksi.

Nopea palkinto motivoi sekä pikkunisäkkäitä että minua.

Joka tapauksessa geenien myötä- tai vastavaikutuksesta huolimatta liikkuminen on valinta. On hyvä ymmärtää, että sen valinnan tekeminen voi toisille olla huomattavasti vaikeampaa kuin toisille, erityisesti jos itse kuuluu velttoilijoiden jengiin. Toivo ei silti ole menetetty: itse uskon vakaasti olevani laiskurigeeninen, mutta liikun silti säännöllisesti. Mitä ihmettä? 

Geneettisten ja ympäristötekijöiden merkityksen lisäksi Aaltosen tutkimuksessa havaittiin, että sisäisesti motivoitunut liikkuja harrastaa liikuntaa säännöllisesti ja jaksaa jatkaa harrastustaan jopa vuosikymmeniä. Sisäisen motivaation löytyminen saattaa olla avain liikkumattomien henkilöiden liikunnan aloittamiseen, mutta erityisesti liikunnallisen elämäntavan pitkäaikaiseen ja pysyvään omaksumiseen, tutkimuksen tiedotteessa sanotaan.

Sisäinen motivaatio! Melkein kuin sisäinen sankari! Näistä lisää seuraavassa osassa…

***

Read this interesting article on motivation & genes from NY Times based on this research.