Kirjoittelin tuossa, kuinka ilmojen kylmetessä sisätilat alkavat houkutella ja ryhdyin katselemaan kuntosalien nettisivuja sillä silmällä. Ja jätin tietoni lomakkeeseen yhteydenottoa varten. Eräältä salilta soitettiinkin jo ja sovittiin aika, että pääsen tutustumaan ehdokkaaseen paremmin. Apua! Mitä oikein ajattelin!

Kuntosalit on KAUHEITA. Ja ne jumpat myös! Ai miten niin ei ole, onpas:

Salilla on ihan liikaa ihmisiä. Jos ne ovat mies-ihmisiä, niin ne tuppaavat koko ajan ”auttamaan säätöjen kanssa”. Ei tarvi kiitti (tai tarvis kyllä mut mä en halua sua mun intiimireviirille, joka on siis 3 metriä). Jos ne on nais-ihmisiä, niin ne on joko juuri siinä vehkeessä, mihin mä olen menossa tai sitten ne on älyttömän timmejä ja vahvoja, ja mistä tulee alemmuudentunto.

Salilla on myös älyttömästi koneita ja vempeleitä. Jos ne on sellaisia, mihin mennään istumaan ja heiluttamaan jotain raajaa, ne on nykyaikaan niin monimutkaisia, että edes Jean-Luc Picard ei pystyisi käyttämään niitä, ja Jean-Luc pystyy sentään ohjaamaan kaikkein moderneinta Enterpriseä. Jos taas ne on maassa ja painavia, en uskalla lähteä niitä sieltä nostelemaan, menen vielä hajalle, kuulemma se oikea tekniikka on tosi tärkeää. Venyttelyjä ja perus lihaskuntoliikkeitä ei voi myöskään tehdä. Joku on kuitenkin siinä kyyläämässä ja kommentoi, että aktivoi syvät vatsat, joopajoo, aktivoi sä ittes tekemään kun kerran paremmin osaat äläkä vaan tilitä siellä. Ja kun yrittää epätoivoisesti vähän venytellä, niin siihen hyppää joku kumityttö leuhottamaan ylispagaattiensa kanssa.

–Miltä nyt tuntuu? –No ihan hirveetähän täällä on, mut ei sentää oo lunta. Tiesittekö muuten, että tässä saa olla vaan 20 min? Kuva

Entäs ne ryhmätunnit? Ensin on hirveä vaiva päästä juuri sopivalle paikalle, sellaiselle, josta näkee ohjaajan hyvin, mutta josta kukaan (varsinkaan ohjaaja) ei näe mua. Sitten kun lätkäisee sen minimaalisen maton (miksi ne on nykyään niin pieniä) johonkin, niin eiköhän viereinen kimuli ala ösmöttämään, että se on sen kaverin paikka. En mä näe mitään kaveria, taas näitä seurauksia avohoidon lisääntymisestä. Sitten alkaa jytke, jotain ihmeellistä nykymusiikkia, mikseivät soita Dingoa. En pysy rytmissä mukana, enkä opi liikesarjoja vaikka nettisivuilla sanottiin, että tämä on helppo tunti. Tai pahemmassa tapauksessa olen ”ekstrarankalla” lihaskuntotunnilla ja odottelen, että josko tulisi edes hiki. Mitään pumppia en lähde edes yrittämään, tähänkö vielä päälle sekoilua niiden painojen kanssa, kiitos ei.

Tunnilta kun pääsee, niin joutuu pukukoppiin, jonka hengitysilma on korvattu hiuslakasta, deodorantista, hajuvedestä ja 50 erilaisesta ”tuoksuvasta” vartalovoiteesta koostuvalla koktaililla. Kuuma on ja lattia märkä ja nyt on muuten sukatkin. Poistuessa ja tullessa joutuu raahaamaan valtavaa kassia (lenkkarit, sukat, trikoot, toppi, urheiluliivit, pyyhe, pesuaineet, vaihtovaatteet…), jonka kantaminen on jos sinällään urheilusuoritus. Sitten ratikkapysäkille odottelemaan, seisoskellessa jäätyy hiukset, föönille oli jonoa.

Että mihin tässä taas joutuukaan.

Kirjoittaja valittaa ääneen, jos joku erehtyy hänen paikalleen tanssitunnilla