Naiset eivät voi juosta maratoneja, 800 metriäkin on heille liian rankka matka. Kestävyysjuoksu vaarantaa naisten terveyden, riskinä on esimerkiksi se, että kohtu tippuu ulos. Siksi he eivät voi kilpailla maratonilla eivätkä osallistua niille edes huvikseen.

Kuulostaa ihme hourailulta, mutta oli totta vain muutama vuosikymmen sitten. Vielä Moskovan olympialaisissa 1980 pisin naisten juoksumatka oli 1 500 metriä. Siis puolitoista kilsaa, siis vuonna 1980. Vuonna 1928 Amsterdamin olympialaisissa useampi nainen oli ilmeisesti puutteellisen harjoittelun takia tuupertunut 800 metrin kisan päätteeksi, mikä johti siihen, että nämä ”pitkät” matkat jätettiin pois. Vuoteen 1960 asti pisin matka oli 200 metriä.

Mainitsin aiemmassa postauksessa Kathrine Switzerin. Hän halusi juosta Bostonin maratonin, mutta kisa ei ollut avoin naisille. Hän ilmoittautui mukaan vuonna 1967 kertomatta etunimeään ja sukupuoltaan, ja kesken kisan järjestäjät yrittivät poistaa hänet radalta. Switzer juoksi maaliin noin neljässä ja puolessa tunnissa. Virallista aikaa hän ei tietenkään saanut.

Kathrine Switzer Bostonin maratonilla 1967. Kuva täältä.

Yleinen väite naisten juoksua vastaan oli esimerkisi se, että juoksu oli naisille luonnotonta, ja juokseva nainen halusi olla mies. Naisellisuus ja fyysinen aktiivisuus nähtiin toisensa poissulkevina. Nämä naiset eivät kuitenkaan itse kokeneet asiaa näin. Muistelmissaan Kathrine Swizer kertoo: As we jogged over to the start, Tom said, “God, you’re wearing lipstick!” “I always wear lipstick. What’s wrong with that?” “Somebody might see you are a girl and not let you run. Take it off.” “I will not take off my lipstick.”

Switzer ei ollut ensimmäinen nainen, joka juoksi Bostonin maratonin. Sen teki vuonna 1966 Roberta ”Bobbi” Gibb, joka oli juossut harrastuksekseen maratonia huomattavasti pidempiäkin matkoja. Kun hän yritti ilmoittautua Bostoniin, järjestävä taho kielsi osallistumisen vetoamalla siihen, että naiset eivät olleet fyysisesti kykeneviä suoritumaan 42 kilometristä. Gibb ei antanut tämän estää, vaan hiippasi hupparissa lähtöpaikalle ja väijyi puskassa lähtölaukaukseen asti. Hän juoksi maaliin ajassa 3:21, mutta laputtoman juoksijan aika ei ollut virallinen.

Uutisointi Roberta Gibbin maratonista vuonna 1966. Kuva täältä.

Bostonin maratonin puolimatkassa on niin kutsuttu ”Scream tunnel”, jossa Wellesley Collegen naisopiskelijat pitävät yllä tasaista kiljuntaa koko ajan. Gibb on kertonut, että sana hänen juoksustaan oli kiirinyt edeltä Wellesleyn kohdalle, ja naiset olivat niin vaikuttuneita, että hänen juostessaan ohi he itkivät.  I was running to set women free and overturn the false beliefs that kept half the world’s population in bondage, Gibb on sanonut.

Naiset saivat osallistumisoikeuden Bostonin maratonille vuonna 1972. Olympialajiksi naisten maraton tuli 1984 Los Angelesissa. Vain kolmekymmentä vuotta sitten.

Tuolloin Joan Benoit Samuelson voitti kultaa. Bostonin pioneeri Kathrine Switzer muistelee pelänneensä, että laji vedettäisiin saman tien pois kisoista sen dramaattisen lopun takia. Gabriela Andersen-Schiess oli saanut lämpöhalvauksen ja  saapui maaliin 20 minuuttia voittajaa myöhemmin. Viimeinen 400 metrin kierros vei aikaa yli viisi ja puoli minuuttia. Vaan kisat saivat jäädä, ja Andersen-Schiessin suoritus vaikutti myös asenteisiin. ”At last, women had won the right to be exhausted in public.”, Switzer sanoo.

Gabriela Andersen-Schiess Los Angelesin olympiamaratonilla 1984. Kuva täältä. Tämä nimenomainen suoritus on muuten varhaisin muistikuvani maratonista, ja mitä ilmeisimmin se teki lähtemättömän vaikutuksen!

Tuntuu käsittämättömältä, että kestävyysjuoksua pidettiin naisille sopimattomana. Vielä uskomattomalta tuntuu se, että naiset eivät saaneet osallistua maratoneille. Vaikka Wellesleyn Scream Tunnel kiljumisineen ja Kiss me! -kyltteineen hauska perinne niin juoksijoille kuin Wellesleyn tytöillekin, olisi kauheaa, jos kannustajan rooli olisi ainoa naisille maratontapahtumissa sallittu osa.

//www.youtube.com/embed/pK057Sl2fSk?rel=0

Oikeus juosta maratoneja tai harrastaa muuta haluamaansa lajia on nykyään itsestäänselvyys, ainakin meille länsimaiden naisille. Mutta itsestäänselvyyttä arvostaa enemmän, kun tietää että tilanne ei aina ole ollut samanlainen. Nykyisessä naisten fitnessbuumissa on huonot puolensa, mutta se, että ilmiö on olemassa, kertoo osaltaan muutoksesta naisten aseman ja mahdollisuuksien suhteen. Siitä, kun aktiivisesti treenaavaa naista pidettiin kummajaisena, on kovin vähän aikaa.

Lähteet:

http://kathrineswitzer.com/about-kathrine/1967-boston-marathon-the-real-story/

http://www.runningpast.com/gibb_story.htm

http://www.marathonguide.com/history/olympicmarathons/chapter25.cfm

http://www.nytimes.com/1996/06/23/magazine/how-the-women-won.html

http://en.wikipedia.org/wiki/Boston_Marathon

http://en.wikipedia.org/wiki/1984_Summer_Olympics

***

I just can’t understand how short time women have been allowed to run marathons. And I can’t imagine situation of not being allowed to run. Running is a priviledge but I’m happy we can take it granted nowadays.