Päästän teidät heti jännityksestä: olen Terässika!
Ehdin saada pyörän ja jopa uimalasit. Ehdin saada myös flunssan*, mutta en viitsinyt perua vaan lähdin urhoollisena Terässikataistoon. Matkalla Kuusijärvelle Vantaalle olotila vaihteli vakaasta suoriutumisuskosta puolimittaiseen paniikkiin. Vähitellen alkaa huomaamaan hyödyn siitä, että on osallistunut tosi moneen juoksutapahtumaan, enää ei pelota ihan mielipuolisen paljon.
Siinä oli kuumottavan näköinen kyltti.
Vähän siinä koitan rennosti hymyillä, vaikka ei kyllä kovasti hymyilytä.
Joukkuekisaan osallistuivat myös Turhapurot. Ensi kerralla pitää itsekin pukeutua!
En osallistunut alkulämppään vaan hermoilin pusikossa.
Suureksi riemukseni kuulin, että uinti olisi hieman alimittainen. Helpotuin suunnattomasti myös siitä, että miesten lähdössä huomasin, ettei monikaan uinut kovin hyvin. Päät pinnalla siellä veti suurin osa.
Yllätyksekseni uinti olikin koko homman helpoin osuus. Matka oli tosiaan vain parisataa metriä, ja muutkin uivat miten kuten. Uimalasit tulivat kyllä tarpeeseen, sen verran pärskettä oli. Muut uimarit olivat hyvin ystävällisiä, jokainen päin potkaissut tai kuopaissut pyysi anteeksi, vaikka moista ei voinut siinä rykelmässä välttää! Tarkoitus oli uida rintauinnin käsivedot & vapaauinnit potkut -kombolla, mutta jännittäessä liskoaivot ottivat vallan ja uin liikemuistista löytyvää, teknisesti erittäin virheellistä mummosammakkoa.
Uinti ei tuntunut yhtään pahalta tai pelottavalta, eikä edes kovin rankalta. Uintiaikaan laskettiin mukaan myös vaatteidenvaihto, ja jälkimmäisessä tuli hidasteltua. En tohtinut juosta pelkällä bikinien yläosalla, joten tukevan treenitopin rullaaminen ylle vei hullun lailla aikaa. Trikootkin juuttuivat puolimatkaan, mutta ajattelin että kyllä ne siitä kerivät ylös. Suoriuduin tästä osuudesta reilussa kahdeksassa minuutissa (joista uinti vei ehkä kuusi?).
Pyöräilyssä epäilytti eniten reitillä pysyminen. Pyöräni oli erinomainen, todella kevyt ajaa. Alkumatkasta olin mainiolla mielellä: tämähän on parasta ikinä! Missään kohdin kymppiä ei tuntunut kovin raskaalta vaikka pyrin polkemaan minkä kykenin.
Se kykeneminen tosin hidastui noin puolimatkassa, kun alkoi aivan järjetön sade. Satoi niin kovasti, että luulin taivaalta tulevan rakeita. Pisaroiden iskeytyminen ihoon suorastaan sattui, ja sade pelkilteenkin hämärsi näkyvyyttä. Lisäksi ajoin lasit päässä, joten kohta en nähnyt juuri mitään. Ajoin sileillä renkailla ja muun liikenteen joukossa, joten pelotti aika lailla ja oli pakko hidastaa radikaalisti. Vettä valui koko ajan silmiin, mikä sekin haittasi näkyvyyttä ja kirvelikin vielä!
Eikä tässä vielä kaikki! Tiellä köllötti kyy! En ollut ikinä ennen nähnyt 1.) käärmettä luonnossa, 2.) kyytä. Kaiken lisäksi taisin ajaa sen päälle.
Näistä koettelemuksista huolimatta jopa ohitin jonkun pyöräilyssä, ja käytin kokonaisuudessaan aikaa juoksuvaihtoon asti 28 minuuttia. En ole lainkaan ajanut pyörällä, joten en tiennyt mitä odottaa, mutta etukäteen veikkasin neljääkymmentä.
Kaatosateesta johtuen lähdin juoksuun aivan litimärkänä. Lenkkarit suorastaan painoivat, niin paljon ne olivat imeneet vettä. Sade sentään loppui siinä vähitellen. Juoksu tuntui todella tönköltä, jalat olivat aivan pökkelöt. Vauhti tuntui hyvin hitaalta, ajattelin meneväni jotakin seitsemän minuutin kilometrivauhtia.
Reitti kiersi Kuusijärveä, ja matkalla oli muutama puinen silta ja mäkiä. Maa oli melkoista löllöä ja vesilammikoita sai väistellä tuon tuostakin. Yritin psyykata itseäni ajattelemalla, että olen juossut kolme maratonia, on se nyt paljon pahempi homma kuin tämä.
Sekä tietysti sillä, että kohta saisin juoda makoisaa olutta!
Tulin olutpisteelle rohkein mielin, mutta säikähdin, kun sain litran Karhutölkin eteeni. Se oli aivan järjettömän kokoinen!
Yllätyksekseni Karhu ei maistunut niin pahalta kuin olin ajatellut, se oli itse asiassa aika hyvää. Lähdin reippaasti liikkeelle, ja kaadoin aina noin kaksi desiä kerrallaan tuoppiin ja höräisin huiviin. Kuuden desin jälkeen alkoi tekemään todella pahaa. Aikaa oli mennyt ehkä rapiat pari minuuttia.
Olin varma, että yliastun. Eli oksennan. Ajattelin, että jätän kesken. Ettei tässä ole kerta kaikkiaan mitään järkeä. Juoda nyt litra kaljaa tosi nopeasti, ihan helvetin tyhmä idea*.
Kuulin selostajan kommentoivan, että täällä on näköjään ensikertalaisia, joille olutpisteen haastavuus tulee yllätyksenä. No niin tuli! En olisi ikinä uskonut, miten hirveää se on. Oksetti todella paljon, oikein leukaperissä veti. Sitten uskaltauduin röyhtäisemään. Se auttoi todella paljon. Sitten mietin Terässika-arvonimeä. En saisi sitä jos keskeyttäisin. Selvisin tuskaisesti deseistä 6 – 8. Keskellä on aina vaikeinta, niinhän se maratonillakin menee.
Skoolasin vieressäni istuneen kilpasiskon kanssa, ja päätin että nyt pitää olla kiinnekohta: höräisisin oluen nopeammin kuin hän. Heitin viimeiset desilitrat naamariin ja poistuin pikaisesti alueelta yliastumisen välttämiseksi. Ulos olutkarsinasta ja olin Terässika!
Mölisin minua huolestuneesti mittailevalle ensiapuhenkilölle, että pitää vaan päästä istumaan. Litran dokaaminen oli vienyt reilut seitsemän minuuttia.
Viisi minuuttia tuntui todella pahalta, ja sen jälkeen nauratti viisitoista.
Tässä esittelyssä Terässika-diplomini ja Terässika-rannepussukkani! Ai että jos tuolta olisi saanut Terässika-finisher-paidan!
Tulosten selvittyä selvisi myös, että minä olin osallistunut miesten sarjaan, ja aikani olivat siksi hieman väärin. Tavoitteenani oli 1:15 alitus, ja oikea aikani oli 1:02! Tämä oli hieno ensimmäinen triathlonkisa, vaikkakin kaljaosuus oli vaikea. Juoksu yllätti eniten: olin juossut 3,5 kilometriä alle 19 minuutissa, siis alle 5:30 vauhtia niissä oloissa ja flunssassa. Vastaavaa vauhtia pidän vain hyvin lyhyissä intervalleissa silloin jos jos joku pakottaa, enkä käytännössä ole treenannut juoksua tammikuun jälkeen!
Pienen ilonpidon jälkeen tarkistimme vahinkoja. Sateeseen jääneet pyyhkeet olivat niin märkiä, että niistä sai puristaa vettä.
Jätin lasini päästä pyöräilyn jälkeen, ja joku oli astunut niiden päälle. Vahinko ei näy kuvassa niin hyvin, mutta ne ovat aivan vänkyrällään.
Nautimme Kuusijärvellä vielä yhdet oluet, ja lähdimme hilpeinä kotiin. Itse koukkasin Tilkanvierron kautta, ja jäin hetkeksi kannustamaan Helsinki City Marathonin juoksijoita.
Varsin iloinen triathlonpäivä päättyi kuitenkin ikävissä merkeissä, sillä se hyvä, nopea ja kiva pyörä varastettiin minulta sillä aikaa kun kävin kaupassa hakemassa iltapalaa. Törkeää!!! Tykkäsin Terässika- triathlonista niin kovin, että ajattelin suunnata saman tien Helsinki City Triathloniin, mutta nyt olen taas siinä pisteessä, että minulla ei ole pyörää.
No, pääasiallinen fiilis on kuitenkin iloinen, olenhan todellakin selvinnyt triathlonista, joten päätettäköön tämä postaus viralliseen Terässika-lauluun, joka löytyy diplomistani:
Kuusijärven kahvilassa Terässika istuu, elokuun on ilta.
Kuului matkalla viel voihke, armo saunan. Sika täyttää maljan.
Sepä takaa hyvän tuulen, hiio-hoi (hii-o hoi)
Kertosäkeen kun mä kuulen, hiio-hoi (hii-o hoi)
Ennen oli siat ihraa
ja olut täytti mahaa hiio-hoi (hii-o hoi)
Terästä on siat nyt
ja olutkin on hyvää hiio-hoi (hii-o hoi)
* En suosittele kenellekään urheilutapahtumaan osallistumista flunssaisena (en ollut kovin kipeä ja tiesin mitä teen) enkä myöskään alkoholin juomista nopeasti (en todellakaan tiennyt, mitä teen).
***
I did my first ever triathlon (with a litre beer in the end) and I am now a Terässika!
