Voiko veteen tottua?
Kuten jo joulun tienoilla kerroin, suorastaan riehaannuin perinteisessä joulukylvyssämme. Paitsi että pitkästä aikaa treenasin vaparia, uskaltauduin myös keekoilemaan vedessä, tekemään oikein kuperkeikkoja ja kaikkea. Se oli vähän ahdistavaa, mutta ei niin kauhistuttavaa kuin joskus. Hengittäminen sen sijaan oli edelleen hyvin vaikeaa.
Voin lopultakin sanoa, että osaan uida vapaauintia. Tekniikasta on jonkunlainen haju. Vauhtikin on sellainen, että vanhemmat rouvashenkilöt jäävät kirjaimellisesti vanaveteen. (Vanhemmat herrasmiehetkin jäisivät, mutta heitä ei näe uimahallien hitaiden radoilla.) Toki sekä tekniikassa että vauhdissa on vielä paljon tehtävää, mutta uin hyvässä asennossa pinnan suuntaisesti ja liikun eteenpäin. Käsivedot menevät vähän läpi, mutta potku on tehokas.
Juu en hengitä. En todellakaan.
Mutta kun hengittääkin pitää! Saan otettua muutaman henkäisyn pelkästään toiselta puolelta, ja sitten homma hajoaa. Myös joka hengenvedon kohdalla rytmi sekoaa ja asento romahtaa. Hengittäminen – ja ennen kaikkea hengittämättömyys – on pelottavaa. En tykkää siitä yhtään. YHTÄÄN.
Enkä tiedä totunko siihen. Se on niin luonnontonta. En tykkää kun vettä menee nenään ja korviin ja silmiin ja suuhun. Enkä varsinkaan tykkää siitä fiiliksestä, että en voi henkäistä niin halutessani. En pysty luottamaan itseeni enkä veteen, vaan ajattelen koko ajan, että tarvitsen happea NYTNYTNYT tai hukun.
Tottuminen olisi todennäköisempää tiheämmällä harjoittelulla. Tietenkin. Mutta kun se harjoittelu on niin ahdistavaa ja pelottavaa. En pysty painostamaan itseäni sen pariin kovin usein.
Hengittämistä helpottavat harjoituksetkin ovat kauheita. Marko Malvelan Kaikki irti uinnista -kirjasta bongasin muun muassa alligaattorihengityksen. Siinä hengitetään niin, että suussa on vettä. Sitä ällöä uimahallin vettä. Yää. Entäs sitten sellainen, että pitää paukata veden alle ja takaisin, uudelleen ja uudelleen? En vain saa pakotettua itseäni siihen.
Voiko vedessä olemiseen siis tottua, ja hengitellä rennosti jos lähtökohta on näin hankala? Onko jollain toisella vesikammoisella kokemuksia?
***
I’ve been learning to swim crawl for couple of years now. It takes time because I don’t train often. Breathing is so hard and scary that I don’t know do I ever get used to it.
I feel you! Vaparia on niin raastava harjoitella, vaikka miten tietää, että juuri ja vain harjoittelemalla se muuttuis helpommaksi.
Itse kävin syksyllä tekniikkakurssilla, jossa treenattiin mm. tuota alligaattorihengitystä – siitä oli kyllä apua, kun tajusi, että henki kulkee ihan oikeasti silloinkin kun suussa on vettä. Plussana se, että homma näyttää harvinaisen typerältä 😀
Toinen tekniikkakurssin tärkeä oppi oli se, että vaparia ei uida mahallaan vaan todella kyljeltä kyljelle. 25 metriä on mullekin tällä hetkellä sopiva matka niin, että suunnilleen kaikki ohjeet pysyy kerralla mielessä ja hengityskin sujuu jotenkuten. Ehkä vielä joskus uidaan pitkää allasta niinku ei mittää, tsemppiä siis treeneihin! 🙂
Joo se on niin turhauttavaa, kun et voi tehdä oikein mitään ennen kuin pystyt tekemään koko jutun. Tai voi sitä tekniikkaa pari metriä kerrallaan mennä, mutta ei kunnolla.
Toi kyljeltä kyljelle on kanssa niin vaikeaa…että eikö voisi nyt vaan rauhassa pötkötellä tässä, niin ei menisi niin paljon vettä joka paikkaan ym. 😀
Mutta ehkä tämä tästä, samoin tsemppiä sinulle!
Mene uimakouluun! Mä kävin syksyllä muutaman kerran kurssin ja keväällä oon menossa jatkokurssille. Tossa jo ehti hyvinkin saada hajun vapaauinnista ja hengityksestä, kun lähtökohta oli se että mulle ei olis tullut mieleenkään laittaa päätä veden alle muuten kuin nenästä kiinni pitäen. 🙂
Ps. Niin olihan mulla tästä postauskin: http://www.lily.fi/blogit/mie-puntti-ja-paistinpannu/aikuisten-uimakoulu-0
Ja noita kursseja on tosiaan monen tasoisia, toi tais olla nimellä alkeisjatko.
Toi kuulosti ihan hyvältä kyllä. En siltikään mene 😀
Tai no, kattoo nyt 😀
Nyt komppaan tätä. Kävin ihan alkeiskurssin, meitä oli n. 6 opettelemassa uintia vapaauinti, rintauinti ja selkä), ja perusjutuista lähdettiin liikkeelle. Yhdellä kertaa saatettiin harjoitella erikseen käsiliikkeitä ja potkuja, ja ne yhdistettiin ehkä vasta seuraavalla kerralla, jolloin saatettiin tehdä jotain pientä uutta seuraavaa kertaa varten. Toimi!
Mun mies osaa uida hyvin vapaauintia. Paitsi ettei se osaa. Se pärjää hyvin, mutta tekniikka ei ole oikea. Onko sillä sitten väliä? Tuskin, ellei se halua kokeilla joskus triathlonia. Tai no, en tiedä onko sillä väliä silloinkaan. Tosiasia kuitenkin on, että kun kokeiltiin pelkkiä potkuja yhdessä, niin pääsin paljon paremmin eteenpäin laudan kanssa kuin mitä mies. Se repii uidessa siis lähes pelkillä käsillä, koska potkuissa ei todellisuudessa ole voimaa.
Eli suosittelen. Ihan alkeistunnin tekniikoilla pääsi hyvin alkuun, ja yksinkertaisia harjoitteita voi hyvin tehdä seuraavaa kertaa odotellessa.
Ehkä suurin sokki oli rintauinti. Ei pelaa kädet ja jalat yhteen, ei. Plus vielä se polvien pitäminen yhdessä…
Peruskurssia suosittelen siksi, että siellä oppii just ne perusasennot, liu’ut ja potkut. Miehen kanssa mietittiin, että josko se tulis jatkokurssille, mutta opituista vääristä tavoista voi olla vaikeampi päästä eroon kuin oppia kokonaan uutta.
Jos triathlonissa haluaa tehdä yhtään pidempiä matkoja, tai saada hyviä aikoja, silloin se tekniikka on aika olennaista. Ja väärä tekniikka tietysti altistaa myös vammoille. Mutta niitä opittuja liikeratoja on ihan älyttömän vaikea korjata. Mulla on vaparissa sentään se, että sitä en ole koskaan uinut aiemmin. Mun rintauinti on peräisin koulusta, ja siellä opetettiin aivan väärin. Nyt on ollut tosi hankalaa opetella siitä eroon. Ne polvet tosiaan, ei mene jakeluun 😀
En mene! Kaikki muut siellä osaa uida paitsi minä! Kyllä on näin, olen kuullut juttua luotettavalta taholta!!
Höpö, siks noille kursseille mennään kun EI osata uida (vielä). 😀 Meillä ainakin oli tosi kiva porukka ja kaikki kannusti toisiaan.
Ei kun ihmiset menee sinne pätemään! Sama kun menet jonnekin salsan alkeiskurssille, niin kaikki muut on harrastanut viisi vuotta jo!!!