”Toiminnallinen yhdessäolo on oikeasti progressiivista, liian iso osa kohtaamisista keskittyy pelkästään negatiiviseen puheeseen ja juoruiluun”.

Luin satunnaista keskustelua verkossa ja tämä lause herätti huomioni. Olin koiran kanssa metsässä. Koira kiipesi suuren kiven päälle ihmettelemään. Filosofi. Hän tekee näin usein. Lause kummitteli edelleen mielessäni, kiipesin samaiselle kivelle ja istuin. Katsoin tuota lempeäkasvoista filosofiani. Ja koin oivalluksen. Koirani kutsuu minut leikkiin, läsnäoloon, tähän hetkeen toiminnallisen olemisensa kautta. Ja kun luovutan ajatusteni jatkumosta, siitä mitä joku muu on tehnyt jossain muualla. Voin olla tässä ja nyt.

Maailma täyttää meidät melulla, puheella ja kaikenlaisella kakofonialla sekä ristiriidoilla. Tällä hetkellä niin moni asia on rikki maailmassa. Haavat vuotavat, ja mielet ovat hajaannuksessa. Nouseeko sähkö vielä, loppuuko ruoka, asuntolainan korot. Ja mikä juoksee ohi on tämä hetki.

Koira nappaa hanskan, heittää sitä ilmaan, hakee katsekontaktia. Kutsuu leikkiin. Ja menen mukaan, päästän irti. Sillä noita edellä mainittuja en pysty hallitsemaan. Maailma on kontrolloimaton kaaos, jossa meillä todella on vain tämä hetki, sen taika. Myös lapset kutsuvat tähän taikaan aikuisia mukaan.

Tein tänään toisen kävelyn ja kävin samalla somekeskustelua aiheesta tämä aika ja ajattelu. Puhuimme siitä, miten valtiojohtoisuus ei monessakaan asiassa toimi, eikä siihen sidottu rahajärjestelmä. Korruption rakenteet syntyvät aina kun asiat viedään kauas ihmisestä, yhteisöstä, siitä yksiköstä kenen asiaa nämä rakenteet koettavat ratkaista ja ajaa.

Mietin Mishing heimoa, jonka vieraana olin pian parikymmentä vuotta sitten. Yhteisö ja yhteenkuuluvuus. Yhteinen oleminen ja ajatus, joka oli sidoksellinen yhdessä pärjäämiseen, siihen, että kaikki hoituu, kun ajatus on pitää kaikista huolta.

Meillä on aikaa ajatella itsemme vaikka sairaiksi. Vihata, luoda ristiriitoja ja raja -aitoja. Ystävyys on unohtunut, veljeys ja sisaruus. Tulemme yhteen puhuaksemme ongelmaa ulos vailla ratkaisuja. Puhetta vailla päämäärää. Se on ikäänkuin tämän ajan hätä. Että emme kuule toisiamme tuon pintapuolisen ongelman alta. Koska emme kuule itseämme, emme kykene kuulemaan toista. Ajatus ei yllä sinne saakka.

Oivallus syntyy usein hiljaisuuden tilasta. Ratkaisun ajatus ei voi löytyä ongelmassa, vaan se syntyy ikäänkuin päästäessämme kaikesta irti. Hiljainen kävely koirani kanssa luonnossa on minulle usein ja useiden oivallusten, sekä vapaan ajattelun lähde. Kuulen silloin itseni syvemmin. Saan oivalluksia jotka liittyvät tulevaisuuteen. Pääsen oman stressaavilla ajatuksilla rakennetun todellisuuden läpi. Ja yhtäkkiä ratkaisu on läsnä.

Jossittelu on taiteen laji.

Eräs henkilö sanoi viime viikolla heränneensä siihen tosiasiaan, että elämä ei ehkä jatkukaan ikuisesti. Mistä me tiedämme, totta tosiaan? Kukaan ei voi tietää. Sota on nurkilla, ja sotiva setä naapurissa. Sota saattaa jatkua, kuten kulkutautikin. Joten mitä sinä elämältäsi haluat?

Ehkä maailmantilanne puristaa meitä yhä vahvemmin tarkastelemaan sitä, mitä olemme valinneet. Ja miksi olemme valintoja tehneet. Turvallisuuden ja tasaisuuden illuusiosta, toisten vaatimuksista, rahan takia.. syitä kyllä löytyy. Mitä sinä olet valinnut ja miksi?

Tämä kysymys nousee mieleeni nykyisin yhä useammin. Kaipaan yrittäjyyden vapautta ja vastuuta. Olen väsynyt ulkoa ohjaamiseen, toisten sääntöihin maailmassa, joka totta tosiaan lopulta on rajaton.

Jotkin tämä hetkiset valinnat syntyivät reaktiona edellisen elämänvaiheen päätökselle. Kun kaikki meni uusiksi. Jätin vanhan elämän vahvalla päätöksellä: vanhan kodin, yhteisen omaisuuden, yhteisen elämän. Koska se ei ollut minua varten. Joskus näihin asioihin herää viiveellä.

Ja minulle oli tärkeää rakentaa elämä itse. On aina ollut. Kun tarpeeksi kovaa puristetaan laatikkoon, sisäinen paine hajottaa sen, ja joskus voimalla. Exäni ihmetys, kun sanoin että nyt tosiaan riittää. Nyt riittää pelleily. Kotileikki jossa voin pahoin. Jossa ainoastaan toisen uralla, toisen tahdolla, toisen rahoilla, toisen perheellä oli merkitystä. Tajusin vuosien jälkeen, että omat tavarani ovat häkkivarastossa edelleen, ja niin oli elämäni. Häkkivarastossa.

Meistä kenenkään ei kuulu muuten olla siellä. Holdinissa. Odottelemassa parempia aikoja. Sivustaseuraajana omassa elämässä. Sillä heitä kyllä on, jotka meidät haluavat omissa laatikoissaan pitää. Omana hyötynä. Omana sihteerinä.

Mutta meistä jokaisessa on tekijä. Potentiaali. Se jokin joka haluaa kasvaa omaan mittaansa. Ja näyttää maailmalle tuon puhkeamisen.

Valitettavan usein se kasvu tukahdutetaan jo lapsuudessa. Sitä, kuka olemme todellisuudessa, ei tueta. Valitettavan harvoin lapselta kysytään, mitä haluaisit harrastaa, ja mitä haluaisit tehdä. Lapsi laitetaan toteuttamaan äidin tai isin toteutumattomia unelmia. Ja niissä saappaissa tunnemme väistämättä olevamme väärässä elämässä. Mutta korjausliike on aina mahdollinen.

Mikä oli ensimmäinen haaveammattisi?

Minun oli lentäjä. Harjoittelin isäni kanssa tunteja lentosimulaattoripeleillä. Tunsin sen tunteen kärpässienijakkaralla, kun kone irtoaa maasta. Ja muistan ensimmäisen matkani lentokoneessa. En nukkunut juurikaan yöllä. Lensimme isäni kanssa Turusta ensin Helsinkiin ja sieltä Pariisiin. Minulla oli mummon kutoma villapaita ja mummon paplareilla tehdyt korkkiruuvivkiharat. Mummi halusi että olen nätti. Olin se krossipyörätyttö, joten en niin välittänyt. Enemmän minua kiinnosti miltä TUNTUU olla lentokoneessa. Ja se tunne oli häikäisevä. Aamun koitto pilvien yllä. Kyyneleet silmissä. Ei sitä voinut kuvata kenellekään. Edes Air Francen töykeä asiakaspalvelu ja kylmä kananjalka eivät haitanneet. Isä yritti kääntäjän kautta tilata minulle kokista mutta tuijotin vain maagista pehmeää utua silmän kantamattomiin, värejen tanssia pilvien yllä. Miltä tuntuisi olla tuolla? Olisiko se pehmeä kuten se näyttää? Kauan kestäisi tippua maahan? Miltä se lento tuntuisi. Se viimeinen.

Minusta ei tullut lentäjää. Mutta se toive ei poistunut. 2015 ostin itselleni syntymäpäivälahjaksi lipun Malmi Air Showhun. Yksin. Halusin olla siellä ja katsoa lentokoneita. Miten Pittsit kieppuivat ilmassa. Juttelin pilottien kanssa. Kävin makaamaan kiitoradan reunalle. Kuuntelin ilmassa olevia koneita silmät kiinni. Kyyneleet. Ja muistot. Sadat tunnit. Flapseja. Nosuja ja laskuja. Koneen ja auringon.

Isä etsi Jenkeistä koulun minulle, johon olin menossa yläasteen jälkeen. Olin valmiina. Äiti sanoi EI. Sinä menet lukioon. Isä olisi maksanut lentolipun. Lentokouluun New Yorkin osavaltiossa. Lehtileike kädessä. Suuttumus. Rikottu unelma. Minusta ei tullut lentäjää.

Mutta se tunne ei kadonnut minnekään. Matkustin vuosikausia lentokoneissa mantereelta toiselle. Tuhlasin kaikki säästöt ulkomaanmatkoihin. Koska parasta on se tunne olla pilvien yllä. Vapaus.

Ilma on vahvasti mun elementti. Vapaus.

Malmi Air Showssa mietin, ehkä lennän pienkonelupakirjan. Ehkä teen sen tulevaisuudessa. Ja se synnytti hymyn sisälle. Kuin tuhannet tähdet.

Olin lapsi joka oli kiinnostunut tekniikasta, ja teknologiasta. Tieteestä. Prinsessat, kotileikit, mikään se ei kiinnostanut minua koskaan. Turhautti. Siksi en jaksanut muita tyttöjä. Muilla lapsillakaan ei ollut samoja intressejä. Joten vietin tuntikausia isän kanssa. Pyysin lukemaan tekniikan maailmaa ja mikrobittiä. Treenaamaan lentosimulaattorilla. Jotta saataisiin se täydellinen nousu. Flapsit. Muista Flapsit!

Mikä on sinun unelmasi? Mikä ajatus sytyttää tähtitaivaan sisälläsi? Mikä oli se, miksi tiedät että sinä synnyt? Mitä tulit tänne tekemään?

Tässä muutama kysymys, joka ylittää kirkkaasti maailmantilanteen. Taudit ja Sodat. Kaiken tämän ajan kauheuden. Mikä oli sinun tarkoituksesi? Ja mikä on seuraava ovesi, jonka avaat sitä kohti kulkeaksesi?