Olemme yksin
Tämän ajan voi tiivistää yhteen sanaan, se on yksinäisyys.
Se luikerteli elämäämme jo digitalisaation myötä, poteroitumisen ja kotiin jäämisen kohtaamisen sijasta.
Omassa lapsuudessani lapset leikkivät pihoilla, pyöräiltiin katsomaan, onko kaveri kotona. Ja jos täytyi soittaa, piti puhua lankapuhelimen välityksellä ensin vahempien kanssa, osata esittäytyä ja kysyä kohteliaasti, onko ystävä kotona. Elämä vaati enemmän sosiaalisuutta kohtaamisen kautta. Ihmisten fyysisyys oli analogisen maailman hallitseva piirre.
Jossain kohtaa internet tuli jokaiseen kotiin. Putkinäyttötietokoneet, läppärit ja kohta mobiililaitteet. Elämän fyysinen kehä supistui, vaikka se informaatio, mitä maailmasta saimme räjähti. Sormilihaksemme näppäilevät somealustoja, selaamme voltin lounasvaihtoehtoja tai eettisemmät resque -apin jämäruokia. Palveluiden ja kohtaamisten välittyminen ei vaadi fyysistä kohtaamista, se ei vaadi kasvoihin katsomista.
Samalla kun kasvoihin katsominen loppui, tapahtui kommunikaation kyynistyminen ja raaistuminen. Tunnepuolen turhautuminen valuu vihana samoille alustoille ja keskustelupalstoille. Kasvoja kaipaava reppana, ihminen. Syliä kaipaava pieni ihminen.
Sanat eivät tavoita kasvoja välttämättä enää perheissäkään. On videopelit, on iskän urheiluputki, äidin instagram. Analoginen ihminen vaeltaa eksyneenä digitaalisten alustojen usvassa. Turhautuu ja masentuu. Eikä ymmärrä miksi.
Me kaipaamme kättä yhtälailla kuin kasvoja, jotta me tietäisimme, mitä meille sanotaan laajemmin kuin tekstin tai emojien kautta. Me kadotamme itseämme etäännyttäessä itsemme toisistamme.
Aikamme vitsaus; yksinäisyys.
Koronatilanne on vienyt yksinäisyyden maksimeihin. Kuulen ikäisteni kolmekymppisten masentuvan, ramppaavan psykologilla, syövän liikaa lääkkeitä. Ja viimeksi eilen, kuolevan syöpään. Ei uskallettu lääkäriin diagnoosia hakemaan.
Onko tämä tilanne viimeinen järjettömyyden estejuoksu tässä määrättömässä yksinäisyyden jatkumossa missä todelliset toiveet kumisevat tyhjille seinille. Vahvimmatko vain selvittävät tämän usvajuoksun maaliin saakka. Toive maalista ja sen lähestymisestä on kuitenkin kuin aavikolla heijasteleva keidas, jonka kuvajaista meille välillä väläytetään. Ja sitten, ei vielä, taas uusi muunnos, lisää desinfiointia, etäisyyttä, pelkoa ja yksinäisyyttä.
Millä kohtuudella mitataan ihmisen eristämisestä syntyvä psykologinen hätä suhteessa viruksen pelkoon. Onko kohtuullista, että vanhukset kuolevat ilman kädestäpitäjää. Masentuneet kaatuvat tielle ja loput sinnittelevät.
Kun meiltä on viety normaali, pikkuhiljaa ja salakavalasti, on tämä tilanne ujutettu myös samalla tavoin. Tämä on omaksi parhaaksemme. Kuten ne tavarat, tarpeet ja halut jotka eivät synny omasta tahdostamme. Kuten tämän älylaitteiden tuoma yksinäisyys, jossa ei ole kädestä pitäjää.
Missä on se maaliviiva, koska tämä loppuu. Se on se viimeinen oljenkorsi, josta ne vahvimmat pitävät kiinni. Ja toiset kaatuvat, ilman että kukaan edes huomaa.