Parhaat lähtee ensin
Ajassamme on läsnä pelko, jonka takaa löytyy yhteinen nimittäjä; Kuolema.
Todistamamme todellisuuden loppu, mystinen kuilu jonka jälkeisestä todellisuudesta meillä ei ole varmaa tietoa. Kaikki se, mistä emme varmasti tiedä, pelottaa meitä.
Itselläni kuolema on tullut vastaan monin raadollisin tavoin liian nuorena lähteneiden kautta. Ensimmäinen oli luokkatoverini, joka törmäsi rekkaan 8-vuotiaana ilman pyöräilykypärää. Lähtö oli nopea. Istuimme itkien uskonnon tunnilla, kun opettaja sytytti kynttilän tuon pojan muistolle. Kysyttiin, kuka näki hänet viimeisenä? Tuo kysymys kirvoitti lisää kyyneleitä. Introverttina lapsena koin tuon pojan henkilökohtaiseksi enkeliksi. Hän tuli vastaani kotitiellä. Olin silloin paljon yksin. Piilotin kauniin löytämäni vaahteranlehden selkäni taakse. Häpesin estetiikan rakkauttani. Poika halusi nähdä lehden ja sanoi sen olevan kaunis. Hän käveli hiljaa vierellä, kunnes tiet erkanivat ja menimme koteihimme. Koulun retkellä, kun en uskaltanut kysyä kuka istuisi viereeni, tuo poika viittoi paikan vieressään olevan tyhjä ja istuin hiljaa siihen. Meitä pilkattiin, häntä pilkattiin enemmän. Siinä missä minä sulkeuduin enemmän, hän hymyili yli pilkan sanojen. Hän hymyili aina, muistan sen hymyn, kuin buddha lapsi. Ja kiusattu poika yhtäaikaa. Ja sitten oli se päivä kun häntä ei enää ollut.
Ei kulunut kauaa kun kohtasin toisen menetyksen, joka oli paljon suurempi. Isoisäni kuoli syöpään vain 56-vuotiaana. Lähtö oli todella nopea. Ja hän minulle rakkainta maailmassa. Kalpeat kasvot ruumiinvalvojaisissa rikkoivat sen kaiken hyvän, minkä hänen turvallinen kainalonsa minulle tarjosi. Isoisäni on oikeudenmukaisin ja lempein hahmo, joka elämässäni on ollut, edelleenkin. Hänen viisautensa ja hyvyytensä oli muidenkin tiedossa. Kuin kallio, jonka ei koskaan pitänyt poistua tästä elämästä. Ja murenin palasiksi, en voinut uskoa tämän menetyksen käyneen. Ja niin murtui isoäiti, ja monta muutakin hänen ympärillään. Joskus kesäpaikallamme voin tuntea hänen läsnäolonsa kaikissa muistoissa, joista olen kiitollinen vielä tänäkin päivänä.
Tämän jälkeen kului kauemman aikaa, kunnes lähti ystävä kaveri piiristämme. Hän ei jaksanut elämää. Jälleen yksi iloinen sielu, josta kukaan ei olisi uskonut, kukaan ei tiennyt tai aavistanut. Mitä iloiset kasvot piilottivat taakseen. Hän ei ollut ensimmäinen, tuskin viimeinen, joka läheltä lähti omalla päätöksellä. Me emme pääse toistemme mieliin, me emme voi lukea tuskan määrää kasvoilta. Meille on monesti jopa opetettu, että kipu pitää piilottaa toisten katseilta, vaikka seuraukset olisivat kovia. Yksinäisyys, joka kulttuurissamme vallitsee, koituu monen kohtaloksi. Ja se on surullista.
Jokainen läheltäni lähteneistä on ollut poikkeuksellinen, ilossa, viisaudessa ja rakkaudessa. Tänään muistui mieleeni lehdestä lukemani teksti, pienen pojan sanat. Äiti, tiedätkö miksi koirat elävät vaan niin vähän aikaa? Siksi, että ne osaavat rakastaa, kun me ihmiset vain opettelemme. Ne eivät epäröi, ne rakastavat ehdoitta. Ja kyllä jotkut ihmiset senkin osaavat. Ehkä maailma kohtelee heitä rajuimmin, ehkä ne pettymykset sattuvat koviten, kun antaa itsestään kaikkensa, mutta vastassa on muuri rakkauden tiellä. Ehkä heitä sattuu eniten, vaikka me emme sitä näe?
Elämän kääntökolikko on kuolema. Emme tiedä koska se tulee ja kenet se vie seuraavaksi. Kuolema herättää elämän meissä, se voi antaa meille toivoa sitä kautta, että havahdumme rakastamaan heitä, jotka ovat vielä täällä. Heitä jotka ovat lähellä. Niin rasittavina, vajaavaisina, pelkäävinä ja esteellisinä kuin mitä olemme myös itse. Siten kuolema on portti elämään, sen ehdottomuuden edessä meillä on mahdollisuus ymmärtää kaikki se, millä on todella meille merkitystä.