Kiusaamisen anatomia
Kato läski tuli kouluun, hei, haiset pahalle! Hyi hitto että se haisee pahalle.
Nämä sanat satoja kertoja. Myös opettajan kuullen. Ja kukaan ei tehnyt asialle mitään. Hän kuuli noita sanoja kuusi vuotta. Puna kasvoilla, kyyneliä niellen. Me katsoimme vierestä, jotka emme kiusanneet mutta emme myöskään uskaltaneet puolustaa. Ja yksikään tilannetta todistanut opettaja ei tehnyt asialle mitään.
Koskelassa kuoli poika, jota oli kiusattu koko ala-aste, yläaste myös. Nyt voivotellaan, koulu ottaa kantaa, syyttäjät kertovat tarinaa. Mutta mikä on pielessä? Miksi Suomi on hyvinvointimaana kärjessä väkivaltaisuudellaan?
Me osaamme edelleenkin vaieta vaikeista asioista ja kääntää katseemme pois. Olipa kyse siitä, mitä tapahtuu sisällämme, tai mitä todistamme tapahtuvan. ”Ei kuulu minulle oikeastaan” Kun näemme itkevän hahmon kadulla, vaihdamme mielummin kadun puolta, kun kohtaamme tuon toisen kivun yksinkertaisella kysymyksellä ”Onko kaikki kunnossa?”
Kiusaamisen rakenteet seuraavat hiekkalaatikolta työpaikoille. Eräs psykologi totesi työllistyvänsä, juuri tämän syyn takia. Ihmiset eivät kypsy tässä asiassa, vaan haluavat maalittaa, kiusata, olla katkeria ja alistaa läpi elämänsä. On helpompaa kohdistaa paha toiseen, kun kohdata se itsessä. On helpompaa ja niin paljon kätevämpää. Syyllisen voi aina etsiä itsen ulkopuolelta, ja itse näytellä uhrin roolin.
Suomi on asenneilmastoltaan katkera. Me kannamme kaunaa ja anteeksiantamattomuutta, jonka taustalla on usein puhumattomuus. Mieli kääntää asiat negatiivisiksi hyvin usein myös silloin, kun aitoa kohtaamista ei haluta tehdä. ”Hiton paska ämmä siellä työpaikalla” voisikin olla kiva, jos vaivauduttaisiin tutustumaan.
On kipeä pysähtyä katsomaan omaa haavaa, kulttuurillista ja henkilökohtaista. On kipeä asia myöntää tuntevansa huonommuutta tai vaikka kiusaavansa toista kateuden vuoksi. On kipeää katsoa peiliin ja joskus jopa mahdotonta kun sitä peiliä ollaan vältelty koko elämän ajan. Se sattuu ja mikä sattuu, sitä ei haluta kokea. Se on perus -psykologiaa.
Vasta kivun noustessa ahdistukseksi ja elämää estäväksi tekijäksi saatetaan havahtua hakemaan apua itselle. Selvittämään miksi kiusasin kun en muuhun kyennyt. Häpeän läpi kulkeminen on tuskallista. Yksi Koskelan surmaajista oli ilmaissut puhelinviestin vaihdossa ”Leikkaisin käteni jos saisin tehdyn tekemättömäksi”.
Tarinat väkivallasta ovat usein sopivan kaukana ja sopivasti selitettävissä ulkoisilla tekijöillä; sota, kansallinen trauma, väkivaltainen kasvuympäristö, traumaattinen lapsuus. Mutta ei. Se mikään ei poista henkilökohtaista vastuuta, eikä yhteisvastuuta. Jos me näemme väkivallan tekoja, on puuttumattomuus ja hiljainen hyväksyntä myös kannanotto. Hyväksymme asian välinpitämättömyydellä.
On helppo voivotella jos ei ole itse kokenut, tullut uhatuksi ja päähän potkituksi. Voi sytyttää kynttilän ja nyyhkiä perään ja pian jo jatkaakin elämää. Mutta näin ei ole uhrin sekä hänen läheistensä laita. Heille helvetti pikakelataan alkuun joka ikinen päivä.
Ystäväni Espoossa myi asuntonsa ja osti uuden viereiseltä asuinalueelta, että sai kätevästi lapsensa koulun vaihdettua. Kiusaajille ”ei voitu mitään”. Uhri joutui tekemään toimenpiteitä ja vaihtamaan ympäristöä. Sillä me käännämme mielummin selkämme.
Montako uhria tarvitaan vielä? Montako lasta elämään pelossa? Montako toivotonta vanhempaa, jotka viimeisillä voimilla koettava lastansa puolustaa?
PK-seudulla helposti vedotaan siihen, että ongelmat ovat liian massiivisia, jotta niitä voitaisiin ratkaista. Tulisiko kaikkien vaan muuttaa maalle ja vaihtaa koulua, jotta ongelmat voitaisiin ratkaista?
Missä on se lakipiste, jossa kiusaaminen milloinkin alkaa ja missä on se sokea piste tai ne sokeat pisteen, joiden kautta nämä tilanteet jäävät pysäyttämättä?
Jatkammeko hiljaista hyminää, selkien kääntämistä. Vai nostammeko selkärankamme pystyyn, osoitamme aikuisuutta näiden ilmiöiden edessä? Uskallammeko osoittaa aikuisuutta oman kipumme edessä, jotta sen kohtaamattomuus ei saa meitä luikkimaan karkuun vaikeiden tilanteiden edessä?
Tein aikonaan työtä hyvinvoinnin parissa ja kuulin niin monista ihmiskohtaloista, joiden elämää on varjostanut henkinen ja fyysinen väkivalta, kiusaaminen ja kamalat teot. Täällä meidän Suomessa. Tässä hyvinvoinnin ja sivistyksen kehdossa. Mikä saisi meidät muuttamaan tilannetta, ettei tavitsisi tyytyä poliitikkojen twiitteihin ja tyhjiin lupauksiin. Ne ovat helposti vain poliittista teatteria. Miten me osaisimme kasvaa tässä asiassa?